Kirjoitan nyt hieman oudosta jutusta, mitä kaikki ei välttämättä ymmärrä, enkä tiedä, osaako kukaan samaistua tähän. Se on kuitenkin minun tuntemukseni, eli tosi.

Kuten olen ennenkin kertonut, olen tottunut olemaan pienikokoinen, hyvin hoikka. Olen kuitenkin liikkunut aina, ja itseni kiinteänä pitäminen oli minulle jopa pakkomielle. En siis ole ollut ns. ”laihaläski”, vaan tiirannut itseäni päivittäin ankaran, itsekriittisen peilin takaa, sekä vaa’alla, ja tehnyt päivittäin sen, mitä tilanne vaati. Tunnin-, kahden-, kolmen-, kaksi kahden- tai kahden ja puolen tunnin lenkkiä,  ehkä 50-, 100, 150 vatsalihasta, tai ehkä vielä illalla toiset samanmoiset. Itsekurini oli piiskaava ja pettämätön. Mittarini oli aina reisien väliin jäävä rako, mikä ei saanut mennä umpeen, mielellään edes lantiota eteenpäin työntäessä. Tapa oli jämähtäneitä peruja anoreksia-ajalta, eli toisinsanottuna osa siitä jäi ehkä elämään, vaikka painoni nousikin yli 10 kiloa.

Pikkuhiljaa terveysintoiluni alkoi syventyä hyvinvointiin ja halusin antaa keholleni kaiken mahdollisen! Puhdistamo oli tuonut superfoodit Suomeen jo muutama vuosi sitten, ja muutama muukin firma alkoi kehkeytyä heidän perässään. Ravinnerikkaita jauheita, siemeniä ja uutteita – olin myyty!

Hyvinvointi ei myöskään tarkoittanut merkittävää alipainoa, vaan paino alkoi pikkuhiljaa hiipiä. Samaan aikaan aloitin uudelleen myös e-pillerit ja aloitin tankotanssin (alias lihastreenin), eli vaikea sanoa, mistä 10kg painoa loppujen lopuksi hiipi. Monen tekijän summa.
Painoindeksin tavoittaessa normaalipainon, lihasmassan ja pienen rasvaprosentin nousun johdosta, tunsin olevani vieraassa kehossa.

Totuttelu normaalipainoon kesti 4 vuotta

Vasta nyt, neljä vuotta painoni nousun jälkeen, alan olla sujut itseni kanssa. Toki kroppa on mieluisampi myös siksi, että lihaksikkaampi look miellyttää silmääni enemmän. Treenaamistani rajoitti alkuun kuitenkin eräs hassu seikka, mistä tänään päätinkin kirjoittaa!

Reisifobia!

Vaikka mieltymykseni alkoikin kallistua Marisa Milleristä (Victoria’s Secret malli) treenatumpaan, rajoittui se kuitenkin vain yläkroppaan. Lantiosta alaspäin silmääni miellytti edelleen kapeat reidet ja alakropan sirous. Siksi tankotanssi sopi minulle hyvin, koska voimaa tarvitaan lähinnä ylä- ja keskikropassa, mutta alakropan on kätevämpi pysyä kevyenä. Bikini fitneksen aloittamisessa isoin kysymys olikin, olenko valmis ottamaan reidet vastaan?

Ensimmäiset puolisen vuotta tein jalkoja kevyesti, ja skippailin etu- ja takareisiin kohdistetut liikkeet kokonaan. Siirryttyäni Badass-tiimiin, ei reisille annettu enää armoa (haha)! Ehdin paukuttaa niitä 4kk uuden valmentajani kanssa, ennen ensimmäistä lavalle nousuani. Jalat treenattiin valmentajan johdolla kerran viikossa.

Ydinaihe, mistä halusin kirjoittaa, oli reisien kasvun vaikutus selkäni asentoon!
Kyllä, kuulostaa varmasti omituiselta, mutta alitajuntaani oli jäänyt ns. pakkomielle siitä reisien väliin jäävästä rakosesta, enkä voinut jotenkin sietää sitä tunnetta, kun reisien sisäpinnat koskivat toisiaan vasten. Huomaamattani aloin kippaamaan lantiotani taakse sitä mukaa, kun olen lihonut, ja sen seurauksena kärsin nyt selkäkivuista, 26-vuotiaana.
Alitajuntaisesti hakeuduin asentoon, missä reisien ei tarvitsisi koskettaa toisiaan ja se alkoi pikkuhiljaa aiheuttaa painetta alaselkään. Reiteni eivät ole edelleenkään niin massiiviset, että minulla olisi vielä varsinaista notkoselkää tullut, mutta  jo pienelläkin lantion kippaamisella alaselkä alkoi oireilla.

Alaselän paine alkoi mennä niin kovaksi, etten ole pystynyt tekemään jalkatreenejä kuin rajoitetusti viimeaikoina. Valmentajani nosti kissan pöydälle ja oli aika selvittää, mistä lantion ”virheasento” johtui. Kävin fysioterapiassakin, missä epäiltiin samoja seikkoja, mitä esimerkiksi Jukka Harju kertoo videollaan syvien vatsalihasten merkityksestä lantiomme optimaalisen asennon saavuttamisessa. Seuraavana päivänä, työkeikalla, lantion asentoa tunnusteltaessani kuitenkin tajusin, mistä oikeastaan olikin kyse. Aktivoidessani syvät vatsalihakset seisoessani, lantioni laski normaaliin asentoon, ja samalla tunsin sen tunteen, mikä sai minut tajuamaan koko kuvion!
Sisäreisien osuessa yhteen, olo muuttui todella epämiellyttäväksi. Tajusin vältelleeni sitä tunnetta automaattisesti. Koko päivän pyrin pitämään lantion oikeassa asennossaan, niin seistessä kuin kävellessäkin, ja yritin totutella tunteeseen.

Hassua huomata, miten tällaisia pieniä, ihmeellisiä seikkoja on jäänyt kummittelemaan alitajuntaan, vaikka muuten koko anoreksia onkin ollut historiaa muka jo yli 10 vuotta. Olen kuullut sanottavan, ettei siitä koskaan parane, mutta ehkä se on useimmilla vain keskeneräinen työmaa. Huomaan itse, että minulla on edelleen pientä hommaa asian suhteen, vaikken ollut sitä tajunnutkaan. Pakko sanoa, että tämä 8kk Timon matkassa on auttanut ottamaan valtavan harppauksen matkalla itseeni, vaikken edes tiennyt olleeni sen tarpeessa. Nyt huomaan, miten paljon vapautuneempi olen siitä vankilasta, johon olin itseni kahlinnut. Jokainen henkinen ravistelu on tuonut minua eteenpäin, vaikka en sitä aiemmin tajunnutkaan. Tämä selkäkipuilu reisifobioineen sai minut avaamaan silmäni.

Kaikkea sitä kuuleekin.

Arvasin, että juttu kuulostaa hieman huvittavalta (no onhan se!), mutta sen sijaan, että olisin saanut odottamani paskaiset naurut, pikku vittuilun kera, sainkin melko tyytyväisen naurahduksen, kun kerroin oivalluksestani. Mutta mehän saatiin, mitä haluttiin: ratkaisu lantion virheasentoon! Timoa lainaten: Hyvä, että selvisi, koska muuten ei voisi muuttaa mitään. ”Kaikkea sitä kuuleekin.”

Jotenkin minusta tuntuu, että vapautuneempana itsekritiikistään, myös treenit sujuu paremmin, kun keskittyy vain tekemiseen, siitä oppii jotenkin nauttimaan eri tavalla. Treeniä tekee toki tavoitteellisesti, muttei siksi, että on pakko, koska kroppa ei ole tarpeeksi hyvä muuten. Antaa tulosten vain tapahtua siinä samalla.

Lantio suorana eteenpäin!
Tästä on hyvä jatkaa! 🙂

XOXO