Kun perustin tämän blogin, tiesin heti että tässä on asia mistä haluan kirjoittaa avoimesti. Syy miksi on se, että itse asiasta yli päässeenä tiedän, ettei se matka ole helppo, joten jos mun tarina koskaan auttaisi yhtäkään samassa tilanteessa olevaa nuorta, olisi se parasta mitä voisin toivoa.

Minun kohdallani kaikki alkoi jo lähes 6 vuotta sitten. Olin juuri aloittanut ammattikoulun. En ole varma mistä kaikki tarkalleen lähti, mutta yksi tekijä oli pistäytyminen mallitoimiston casting tilaisuudessa. Tajusin että pituuteni puolesta mulla olisi potentiaalia ja ajatus alkoi kiinnostaa. Vaikka olen luonnostaan ollut aina valmiiksi hoikka, asioita tutkittuani ja liikaa ulkomaiden catwalkien malleja tuijotettuani ajattelin, että mun täytyy alkaa laihduttamaan. Liikuntaan ei ollut tuolloin minkäänlaista mielenkiintoa, joten pelasin vaan ruualla.

Jätin siis syömättä. En tietenkään täysin mutta söin vain kamalan nälän edessä. Juuri tuolloin buumiksi tullut, meillä kotonakin kokeiltu karppaus lähti käsistä. Jätin kaikki hiilihydraatit pois. Luonnollisesti kaikki läheiset suhtautuivat negatiivisesti 16v valmiiksi hoikan tytön laihduttamiseen, en viitsinyt mainostaa asiaa vaan pidin sen omana tietonani. Tämä johti siihen että kavereiden kanssa leffailloissa tai perheen kahvipöydässä piti mukisematta syödä herkkuja, ja siitä seurasi paha olo, kotiin lähtö ja oksentelu. Oksentamisesta tuli liian helppo tapa joka alkoi olla niin luontevaa että tein sitä jopa normaalin terveellisen ruuan jälkeen jos olo oli liian täysi. Bulimiaksi en syömishäiriötäni kutsu sillä bulimiassa ominaista on herkkujen ahmiminen ja väkisin oksentaminen, mitä en harrastanut. Jossain vaiheessa yritin ottaa liikunnan mukaan ja hommasin salikortin, mutta voimat eivät riittäneet ja olin aivan loppu jo puolen tunnin lenkistä sillä kalorimäärät olivat niin alhaiset. Olin jatkuvasti kiukkuinen ja ahdistunut, eniten tästä kärsi perheeni sillä kavereille en mitään näyttänyt.

Tätä kaikkea jatkui muutama vuosi. välillä rajumpana ja välillä helpompana. Äiti huomasi laihtumisen ja patisti minut terveydenhoitajan juttusille. Menin sinne yllättävän omatoimisesti, varmaan myös itse väsyneenä tilanteeseen. Kävin juttelemassa hänen kanssaan tasaisin väliajoin ja samalla painokontrolleissa. Viimeisin kontrollikerta oli se, kun terveydenhoitaja sanoi että vielä yksikin kilo pois, ja joudun lähettämään sairaalan osastolle. Mulla todettiin siis anoreksia ja vakava alipaino. Ennen tätä kaikkea muistan painaneeni 62kg. Tuona päivänä painoin 53kg. 175cm pituiselle aivan liian alhainen.

Tuolloin tajusin itsekin miten pahaan tilanteeseen olin itseni ajanut. Olin juuri lähdössä ystäväni kanssa pariksi kuukaudeksi Espanjaan työharjoitteluun eikä ajoitus olisi voinut olla parempi. Heti Espanjaan muutettuamme koko syömishäiriö sivuuttui. Ahdistus jäi Kajaaniin ja olin onnellinen. Uskalsin pitkästä aikaa syödä, ostaa sipsiä ja jäätelöä sekä hakea juhlimisen jälkeisenä päivänä hampurilaisaterian ilman oksentamisen tarvetta. Espanjan jälkeen elämässä tapahtui paljon, aloitin uuden parisuhteen, muutin Helsinkiin ja aloitin meikkaajan opinnot. Oli kokoajan uutta, ihanaa ja ihmeellistä meneillään ja syömishäiriö on siitä asti pysynyt poissa. Tästä on siis 3,5 vuotta. Toki alussa tapahtui satunnaisia retkahduksia kunnon mässäily illan jälkeen, mutta suurimmaksi osaksi pysyin vahvana. Hetki kun se tunne hiipii alitajunnasta on kun olen vihainen tai surullinen. Silloin mulle ei vieläkään maistu ruoka.

Psyykkinen toipuminen syömishäiriössä vie kauan. Vuosia. Luulen että se pysyy alitajunnassa aina mutta sen kanssa oppii elämään. Lopullisen avun löysin liikunnasta. Innostuin käymään kuntosalilla sekä rupesin tutkimaan faktoja ruokavaliosta ja kiinnostuin ravinnon vaikutuksesta kroppaan. Sillä tiellä ollaan ja opittu on että kun liikkuu, niin SYÖDÄÄN PALJON, PUHTAASTI ja MONIPUOLISESTI. Ongelma se ei ole sillä rakastan ruokaa ja sitä että voin syödä sitä turvallisin mielin. Muuten en jaksaisi urheilla tai tehdä töitä tai pysyä iloisena. Ihanne laihuuteen on vaihtunut terveellisen ja urheilulliseen kroppan ihannointiin, ja sellaisen saa tasapainoisella elämäntyylillä, riittävällä ravinnolla, levolla sekä urheilulla. Herkuttelua unohtamatta!

Haluaisin voida auttaa saman asian kanssa kamppailevia nuoria ja kertoa liikunnan sekä ruokavalion merkityksestä hyvinvointiin ja opastaa asioissa. Toivon että joku olis osannut tuolloin kertoa samoja asioita minulle. Tarinani ei ole onneksi pahimmasta päästä mutta tarpeeksi rankka kokemus, josta onneksi selvisin.

Seuraavat kuvat muistuttaa että unohtakaa puntari ja katsokaa peilikuvaa!

Pitäkää itsestänne ja lähimmäisistänne huolta <3

Annimaria