Olen saanut muutamia yhteydenottoja viime keskiviikkona julkaistun Kummalliset Kammot-jakson tiimoilta. Lähinnä zemppiviestejä kohtalotovereiltani (kyllä, en ole ainut, jolla on verikammo), muutaman ihmettelyn, miten heille tuli yllätyksenä kammoni olevan noin paha, mutta myös yhden kommentin tuntemattomalta henkilöltä, jossa ihmeteltiin kielikoruani, jos kerta ”huudan teeveessä”.

Kas kummaa, en kauheasti mainostanut olevani ohjelmassa mukana, sillä tiesin, ettei materiaali voi olla millään tasolla edustavaa, jos minua siedätetään pahimman pelkoni kustannuksella.
Ajattelin, että sen näkee kuka näkee, mutten aio siitä mitään julkisesti sanoa, tai edes kommentoida.
Tämä viimeinen kommentti tuli kuitenkin tämän blogini kautta, joten koen velvollisuudekseni avata asiaa lukijoilleni hieman.

Idea ohjelmaan osallistumisesta lähti ystävältäni, joka huomasi mainoksen ollessaan luonani kylässä. Hän sanoi ilmoittavansa minut ohjelmaan, mitä tietenkin vastustin tiukasti. Hän alkoi saman tien räplätä puhelintaan, eikä kertonut, ilmoittiko hän minut siihen vai ei.
Jonkin aikaa mietittyäni totesin, että juku, siitä voisi olla kyllä hyötyäkin! Olinhan miettinyt vuosikaudet, kuinka pääsisin verikammostani eroon, tai mahdollisesti edes helpotettua sitä hieman. Hypnoosilla, ehkä?

Elämässä tulee jatkuvasti tilanteita, mitkä saa minulle tuskanhien pintaan, sydämen jyskyttämään ja korvissa alkaa tinnittää ja humisemaan. Samassa kyynärvarteni vetää koukkuun, eikä lukko aukea sitten millään! Monesti myös itku puskee läpi, vaikka kuinka yrittäisin niellä.
Tällaisen tilanteen voi aiheuttaa esimerkiksi vastaantulijan läpikuultava suoni, veripalvelun mainos, tai mustelman näkeminen.
Voin sanoa, että tällainen vaikeuttaa välillä elämää. Annan muutaman esimerkin:

1. Kun olin ala-asteella, luokkatoverini poskessa näkyi pitkä verisuoni ihon läpi. En voinut viettää juurikaan aikaa tämän tytön kanssa, ennen kuin yläasteella hän alkoi käyttää meikkiä ja suoni peittyi.
2. Ensimmäisellä luokalla, käsityötunnilla pistin neulalla sormeeni, minkä seurauksena sormenpäähän kirposi yksi pisara. Pyörryin.
3. Vielä nuorempana, olin äitini kanssa uimahallin pukuhuoneessa, kun joku tyttö pisti tussin näköisellä esineellä itseään reiteen. Tuijotin tyttöä ja hoin mielessäni: HULLU TYTTÖ HULLU TYTTÖ HULLU TYTTÖ, kunnes hän sanoi äidilleen, että ”äiti tää tulee ulos täältä”, johon äiti vastasi ”Purista sitä” ja tyttö puristi. *musta aukko*
   Kun heräsin lattialta, äitini läpsiessä minua poskille ja toisen naisen pitäessä jalkojani kohti kattoa, he olivat jo ehtineet lähteä.
4. Ammattikoulun viimeisenä vuonna olin työharjoittelussa Espanjassa kuukauden, jonka aikana vietin pari päivää maskeerauskoululla. Aiheeksi sattui sopivasti *tittididii* mikäs muukaan kuin haavat ja ruhjeet. Opettaja alkoi meikata demomeikkiä, mustaa silmää. Tuputellessaan väriä silmän alle hän selitti miten ”veri pakkautuu…..” Kumahdin. Silloin minulla oli ensimmäisen (ja toistaiseksi myös viimeisen) kerran sellainen momentti, etten oikeasti tiennyt missä olin ja mitä oli tapahtunut! Vieraita ihmisiä tuijotti ringissä minua lattialla, yhden kallistaessa suuhuni vesipulloa ja toinen tarjotteli suklaapatukkaa. Siinä sitten selittämään, että verensokerini on ihan fine, mutta mulla on vähän verikammo…
5. Vuonna 2012 osallistuin Savon neito kauneuskilpailuihin, joihin entinen opettajani minua kannusti. Kenraaliharjoituksien alkaessa, eräs tyttö sanoi bäkkärillä, että hänellä on ranteessa mustelma. Oloni veti veltoksi, mutta yritin zempata, koska oli vain muutama minuutti aikaa lavallenousuun. Yritin suoristaa lukkiutuneita kyynärvarsia ja ranteitani astellessamme lavalle. Sitten tuli aika laittaa käsi lanteille, jolloin ranne taittui ulospäin.
   ….Heräsin (kyseisen hotellin) keittiön lattialta, edeltävän vuoden Savon Neidon pidellessä jalkojani kohti kattoa. Onneksi kyseessä oli vasta kenraaliharjoitus.

Eiköhän nämä esimerkit jo riitä.

Esimerkeistä jokainen on johtanut pyörtymiseen. Ymmärrätte varmaan, ettei se ole aina hyvä juttu kumahtaa milloin missäkin. Jos olen yksin tilanteen iskiessä, minulla on tapana soittaa äidilleni. Huudan puhelimeen ”PUHU JOTAIN!” ja äippä tietää heti mistä on kyse. Onneksi äitini on kova höpöttelemään ja juttua tulee tuutin täydeltä, vaihdellen kaikesta maan ja taivaan väliltä. Monesti hän esittää myös kysymyksiä, jolloin joudun välikin ajattelemaan vastausta, eli ohjaamaan ajatukseni muualle.
Ongelmani on se, etten saa ajatusta pois, ja usein kärpäsestä alkaa muodostua härkänen, ja mieleeni tulvii veriaiheisia asioita kuin tyhjästä. Huono olo velloo ja ajatukset on todella työlästä saada muuttumaan siinä tilanteessa. Tähän sain ohjelman myötä apua.

Jouluna ajattelin, että se varmaan on mennyt jo, kun mitään ei ollut kuulunut. Uudenvuoden jälkeen sain kuitenkin puhelun, missä kysyttiin, olenko saanut aikatauluja? Siinä oli sattunut joku virhe, ja minulle ei oltu laitettu infoja ohjelmaan liittyen, vaikka he tahtoivat minut mukaan. Oli torstai, ja siedätystehtävien kuvaukset oli tarkoitus vetää purkkiin seuraavan viikon tiistaina ja keskiviikkona. Sitä ennen oli käytävä kaksi terapiakäyntiä ja lyhyt videointi ITV:n studiolla.
Seuraavana päivänä, loppiaisena, minulla oli ensimmäinen terapiakäynti, ja heti maanantaina toinen. Lisäksi juoksin maanantaina myös ITV:llä lyhyen haastattelun.

Terapiassa mentiin todella syvälle, samalla koputellen esimerkiksi mantelitumakkeita, mitkä säätelee viestiä keholle vaarasta.
Fobioissa nämä mantelitumakkeet yliarvioivat vaaraa ja lähettää tarpeetonta signaalia keholle. Terapiassa käytettiin myös mielikuvaharjoitteita tilanteen tullessa. Piti miettiä jokin rauhoittava paikka tai tilanne, mihin ei saanut liittyä muita ihmisiä. Minulle se oli höyrysauna, jossa tunnen itseni totaalisen rentoutuneeksi ja haluan vaan vetää syvään henkeä. Lisäksi muita kivoja asioita, eli tietenkin MANSIKOITA <3

Terapiakäynneillä oivalsin myös sen, mikä minulle on noissa tilanteissa pahinta. Minulle ajatus verestä tekee voimakkaita reaktioita, mutta esimerkiksi verikokeiden jälkeen olen koko päivän aikalailla kädetön. Oivalsin, että pelkään suoneen tulleen reiän jäävän auki. Siksi en voi koko loppupäivänä tehdä kädellä mitään, koska minusta tuntuu, että se voi purskahtaa sieltä, mikäli asetan keholle minkäänlaista painetta. Siksi voimalauseekseni muodostui telkkarissakin kuultu: se menee umpeen.
Kävimme myös läpi, miten keho kykenee rakentamaan täysin uusia suonia ja verkostoja. Ei ne jää poikki tai auki, vaan keho korjaa. Näitä yritän miettiä pahan paikan tullen, ja pyrin rauhoittumaan, esimerkiksi miettimällä itseäni höyrysaunassa.

Olin isäni luona Varkaudessa, kun jakso julkaistiin. Iskän vaimo on labrassa töissä, ja nähnyt tämän sirkuksen varmaan useamminkuin kukaan muu. Iskä tosin totesi, että ”sehän meni jo hirmu reippaasti” Jätän muut kommentit mainitsematta, mitkä viittasi viimeiseen kertaan, kun iskä käytti minua veri-, tai itseasiassa varjoaine kokeissa. 😀 Siitä on about 10 vuotta.
Niin, uskokaa tai älkää, mutta edistystä on tapahtunut hurjasti vuosien varrella, ja edelleen ollaan vasta tässä, mitä ehkä näitte.
Jakson katsominen oli ehdottomasti siedätystehtähä numero neljä, sillä pahaa teki katsoa. Kyyneleet valui ja kyynärtaipeet ja ranteet suojautui. Välillä pidin silmät kiinni, sillä en pysty katsomaan itse toimenpidettä.

Perheeni lisäksi olin puhunut ohjelmasta muutamalle kaverilleni ohimennen, mutta varoitin heitä, ettei niin kamalaa matskua ole varmaan koskaan tullut televisiosta! Haha!
Jakson lopussa sanoinkin, että vähän hirvittää se, että tämä kaikki tulee telkkarista.
Minulle ei ole ongelma antaa itsestäni, sillä olen aina ollut todella avoin, puhuttiin sitten aiheesta kuin aiheesta.

Tässä oli Akilleksen kantapää alá Viivi.

Lisäys juttuun 7.5.2017, klo 17:30

Vastaus kielikorukommenttiin:

Moikka,

jos katsoit jakson, niin huomasit varmaan, että itse neulat ei ole mulle se pahin juttu, vaan veri.
Pystyn esimerkiksi hyvin availemaan tukkeutuneita ihohuokosia miliumneulalla, koska neula ei mene suonien tasolle.
Kielikorua otettaessa ei (luojan kiitos!) tullut verta, kuten minulle etukäteen kerrottiinkin. Toki olin puoli tuntia puoli tajuttomana operaation jälkeen, mutta ihme ja kumma, pysyin tajuissani, enkä pyörtynyt. 🙂
Pystyn kyllä lähes mihin vain, kun tarpeeksi haluan, kuten esimerkiksi verikokeisiin. Ne oltaisiin saatu otettua myös ohjelmassa, mutta terapeutin mukaan se oli tarpeetonta.
Se, että ylitin itseni ja otin kielikorun 16-vuotiaana, ei tarkoita, ettenkö olisi itkenyt ja huutanut silloinkin. Sama pätee myös korviksiin (ja siihen, kun muille on laitettu korviksia). Napakorun otin täyttäessäni 13-vuotta, ja iskä joutui kutakuinkin kantamaan minut pois sieltä, vaikkei siinäkään tullut verta. Heikoille siis vetää kaikenlainen piikitys, mutta veri vetää usein tajuttomaksi.