Mun hyvän ystävän sanat ’’Sä oot monesti edellä aikaas, mut sytyt vasta sit, kun juna on jo mennyt’’, kuvastaa hyvin mun luonnetta. Mun ’’ongelma’’ on se, että ylianalysoin monesti tilanteita, joista mä en oo täysin perillä ja sillon mun päätöksenteko venyy. Yritän asettua kaikkiin mahdollisiin saappaisiin, jotka siinä tilanteessa vois seisoa ja katsoa asiaa joka vinkkelistä, ennen kuin uskallan toimia. Tää pätee melkein kaikkeen mun toimintaan. Jos mun pitäis nimetä yks luonteenpiirre, minkä mä haluaisin itsestäni poistaa tai ainakin reilusti vähentää sitä, niin se on epävarmuus. Mä kaipaan ja janoan lisää itseluottamusta.

Tää on yleensä kuitenkin se kohta, millon multa kysytään: ’’Mitä sä selität. Sähän tuut toimeen kaikkien kanssa ja oot tollanen ekstrovertti heittäytyjä, missä mättää?’’

No, melkein ihan yhtä hämilläni mä oon tästä itekin. Miks mä sit oon epävarma, jos se ei kerta ulospäin näy millään tavalla? Niin, ehkä se kumpuaa jostain kauempaa. Aliarvioin itseni monessa, kun vastaavasti mun pitäis pursua itseluottamusta. Toisaalta tää aikakausi asettaa aika kovat vaatimukset, niin ulkonäölle, uralle kun yleisesti saavutuksille elämässä. Harvoin voi olla täysin tyytyväinen siihen mitä on. Se on aika raakaa ja mun suorittajaluonteelle se asettaa välillä älyttömät paineet. Uskon, että niitä paineita on myös niin monella muulla..

Toisaalta heikkoudet voi kääntää vahvuuksiksi. Tästä tosi hyvä esimerkki on se, et mä sain monesti ala-asteella kuulla mun ihottumasta ’’Hyi, eihän toi tartu…Yäk’’ tai yläasteella mun isoista silmistä ’’Huhuu, **tun pöllö…’’ . Niin, kyllähän se sattu. Mä en mahtanut niille mitään ja se vaan piti kestää. Nykyään kuitenkin eniten omassa ulkonäössä mä nautin mun silmistä, ne on parasta mitä mulla on! Mennyt on kuitenkin vaikuttanut negatiivisesti. Mä en osaa ottaa kehuja vastaan, nolostun niistä ja kiemurtelen ulos tilanteesta. Voi kun olis joku opus, minkä lukemalla sen itseluottamuksen sais kaivettua sieltä maanraosta, mutta ei auta. Mennään step by step- metodilla ja joku saa huutaa hep, jos keksii jonkun ihmeparannuksen.

Oon kuitenkin huomanut, että sosiaalisuus on mulle tietyllä tapaa epävarmuuden aiheuttama puolustusmekanismi. Kuulostaa aika hullulta, eikö? Mut näin se menee. Yleensä mitä epävarmemmaksi mä oloni koen sitä sosiaalisemmaksi mä muutun. Esimerkiksi työtilanteissa oon saanut kaikista parhaimmat palautteet ja kiitokset improvisaatiosta ja heittäytymisestä tuntemattomien seurassa, eli ihan ex tempore. Mikä on tietty hienoa, mutta koska epävarmuuden tunne on varjostanut niitä tilanteita, usein en ole niistä pystynyt nauttimaan. Mä haluaisin oppia siihen, että pystyn ottamaan tilanteista ilon irti häpeämättä sitä kuka mä oon tai millainen mä oon. Arvostamaan sitä minää, mikä just mä oon.

Oon alkanut vasta nyt opettelemaan sitä, et tempaan kovaa kii niistä jutuista, mistä mä nautin ja pyrin välttämään sellasia, jotka ei tarjoo mulle sen enempää. Mä rakastan kasvaa ja kehittyä, oppia uutta. Tollanen ex-tempore toiminta vauhdittaa sitä kasvua eniten. Oon asettanut itselleni tavoitteen, että joka päivä, mun pitää astua ainakin kerran ulos sieltä mukavuusalueelta ja tehdä jotain, mitä mä en yleensä ikinä tekis. Se voi olla joku ihan pieni juttu, vaikka se et katson salilla mun kanssatreenaajia silmiin ja hymyilen. Ei kuulosta isolle, mut sitä se on, sinne lipan taa on helppo piiloutua.

Mä tykkään auttaa ihmisiä. Oon monesti valmis antamaan itestäni jopa vähän liikaa. Ehkä myös ottamaan siipeeni, jotta muilla olis hyvä olla. Sieltä mä voisin kuitenkin pienen siivun nipistää ja panostaa itteeni. Se vois auttaa mua taas askeleen eteenpäin. Jos joku teistä on joskus kärsinyt epävarmuudesta tai itsetunto-ongelmista ja keksinyt siihen avun, niin kuulen teidän tarinoita tosi mielelläni 🙂

Nyt mä kiikutan itteni tonne peilin eteen ja kerron sille tyypille, joka sieltä tuijottaa, et sä oot makee mimmi! Tehkää tekin niin, myös jätkät (tää on sitä ’’out of comfort zone-ajattelua’’), koska ootte ihan huippuja just tollasina, pus 😉

<3: PeppiJohanna