Noin vain venähti ”pieni” viikon blogitauko. Tämä oli tosin osiltaan ihan tietoinen päätös, sillä hommaa tuntui olevan muutenkin enemmän kuin tarpeeksi, etenkin viikko takaperin alkaneen työharjoittelun jäljiltä. Tuntuu nykyään, että päivät ja viikot vain vilahtavat ohi. Koko ajan tuntuu olevan perjantai, eikä aika tunnu millään riittävän kaikkeen mitä pitäisi ja mitä haluaisi tehdä. Nämä kaksihan ei aina kulje aivan käsi kädessä. Viime keväänä tein itseni kanssa päätöksen, että tulevana vuonna 2015 tekisin enemmän asioita jotka olisivat minulle hyväksi, sekä toisivat hyvän olon. Olen ihmisenä sellainen, että helposti taivun tekemään asioita ns. velvollisuudentunnosta. Sovin hirveästi tapaamisia ja tekemistä, jolloin unohdan monesti sen, että pitäisi olla myös sitä oikeaa VAPAA-AIKAA. Monesti toteankin kotona miehelleni, että tuntuu että vapaa-aika on usein enemmän aikataulutettua kuin arjen velvollisuudet. Tiedän, että isolta osin kyse on vain siitä, että suoritan tässä nyt ammattikorkeakouluopintojeni loppusuoraa jonka ohessa myös työskentelen noin 30h/viikossa. Voitte arvata, että ystäviä eri juurikaan ehdi näkemään, joten yritän sovittaa kaikki treffit niille harvoille vapaille tunneille, joita jää jäljelle noiden velvollisuuksien jälkeen. Onneksi moni ystäväni on jollain tapaa samanlaisessa elämäntilanteessa, joten ymmärrystä löytyy myös tähän suuntaan – iso kiitos heille siitä <3

Äsken mainitsemaani ”uudenvuodenlupaukseen” liittyi myös se, että otan rennomman asenteen itseäni kohtaan. Jos en joka päivä jaksakaan lähteä lenkkipolulle tai treenaamaan, se on oikeesti ihan ookoo. Jos en jaksa hoitaa jotain kurssia ajallaan, sekin on ihan ookoo. Menen tenttimään sen uusintaan, ei sen kummempaa. Mulla oli jotenkin niin kova draivi 16-vuotiaasta 22-vuoteen, koulun, duunin, treenin ja ylipäätään elämän suhteen. Tuli tehtyä ihan hemmetin paljon, ja jotenkin jopa rakensin oman identiteetinkin sen perusteella: tyttö joka tekee paljon. Olin aina töissä tai koulussa tai salilla, viikonloput ja vapaa-aika kului ystävien kanssa sekä juhliessa. Ihmekään, että siinä sitten vähän iski ylikunto ja paloi loppuun. Elämässäni oli myös tuolloin ihmissuhteita, jotka ottivat enemmän kuin antoivat, ja jollaisista onneksi olen vuosien myötä oppinut pois.

Aikuistumisen, ja ehkä myös itsensä paremman löytämisen myötä olen oppinut arvostamaan myös ihmissuhteissa enemmän sitä laatua kuin määrää. On ihanaa, kun ympärillä on ihmisiä, joiden kanssa ei tarvitse elää jatkuvassa kommunikaatiosymbioosisuhteessa hengästymiseen asti. Joidenkin kanssa viestitellään somessa päivittäin ihan turhanpäiväisiä juttuja, toisten kanssa saattaa kulua kiireen vuoksi toistakin kuukautta ettei näy tai kuulu – ja silti tiedän, että kaikkien näiden tyyppien treffatessa synkkaa kuin ei olisi päivääkään kulunut viime tapaamisesta. Olen myös ajan mittaa ymmärtänyt, että tarvitsen ystävyydeltä muutakuin kuin satunnaista hauskaa bileseuraa. Ihastun helposti ihmisiin, mutta jos sitä kuukausien kuluessa huomaa, ettei varsinaisesti yhteisiä mielenkiinnonkohteita tai ajattelutapoja ole, kaveruussuhde asettuu uomiinsa omalla tavallaan, eikä siitä välttämättä kehity mitään syvempää. Vähän niinkuin parisuhteessakin. Voi käydä kiinnostavan tyypin kanssa treffeillä muutaman kerran, mutta vaikka kuinka loistava tyyppi olisikaan paperilla – jos ei natsaa niin ei vaan natsaa. Älkää ymmärtäkö väärin, myös tälläiset kaverisuhteet ovat minulle tärkeitä. Ennen vain yritin jotenkin väkisin antaa itsestäni 110% jokaiselle tapaamalleni ihmiselle, mikä kuluttaa loppuun myös henkisellä puolella. Pitää kyllä paikkansa, että vuosien mittaa sitä oppii tuntemaan oman itsensä koko ajan paremmin, ja olemaan itsellensä myös armollisempi. Kaikkea ei tarvitse eikä pidä pystyä tekemään.

Menipä pohtivaksi 😀 Selkeästi alkavan syksyn haikeutta ja herkkyyttä ilmassa, vaikka äsken vielä tarkeni aivan hyvin hipsiä shortsit jalassa lähi-Alepaan.

Palailen lähipäivinä paremmin ajan kanssa. Tässä voi todeta olevansa aika puhki, sillä kuten aikaisemmin mainitsin, aloitin viime viikolla 4 viikon mittaisen harjoittelujakson Meilahden Syöpätautien keskuksen sädehoitoklinikalla. Hirveästi uutta asiaa (etenkin teknisellä puolella), mutta kyllä sitä alkaa pikku hiljaa olemaan kuviot hanskassa ja on päässyt ihmettelyn lisäksi ihan tekemäänkin. Päätin myös tiistaina työsuhteeni vanhaan työpaikkaani, jossa vietin viimeiset tasan 3 vuotta. Työkavereita tulee ikävä, mutta uudet tuulet tekevät hyvää myös tällä rintamalla. Tietenkin pikkaisen hirvittää, kun ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen ei ole ns. ”vakituista työtä”, mutta ensi viikolla onkin jo perehdytys uuteen paikkaan. Tuleva viikonloppu on ansaitusti vapaa, ja perjantaina lähdemme mieheni kanssa rentoutumaan yhden yön minireissulle Långvikiin. Toivotaan lämmintä säätä, sillä suunnittelin sieltä sup-lautojen vuokraamista vielä perjantai-iltapäivälle! 😉