Kaikki ei aina mene niinkuin Strömsössä. Leivoin eräänä iltana pipareita. Olin tehnyt taikinan perjantaina ja se oli saanut kivasti muhia jääkaapissa maanantaiksi täydelliseksi piparitaikinaksi. Mittasuhteet olivat prikulleen niinkuin äidiltä saadussa ohjeessa. Vaan kuinkas sitten kävikään kun tuli aika paistaa piparit. Taikinaa kauliessa ongelmaksi muodostui se että jauhoja sai kumota tolkuttoman määrän taikinan alle pöytää vasten, jottei se tarttuisi kiinni pöytään. Tarttui kuitenkin. Siinä sitten ensimmäistä pellillistä uunista ottaessa ihailin turvonneita, muotonsa menettäneitä etäisesti joulupipareita muistuttavia… pipareita. Näin kävi peräjälkeen melkein kaikille pellillisille. Soitin äidille pohtiaksemme missä meni pieleen. Äiti kuuli v.. ketutuksen äänessäni 😀

Tätä piparinleivontahetkeä ei säestänyt joululaulut eikä ollut joulumieli kun piparit oli ennen uuniin menoa kauniita, mutta uunista tullessaan täysiä katastrofeja. Ensi kerralla äiti saa tehdä taikinan ja mä paistan, niin katsotaan missä menee vikaan. Mä syytän meidän uunia.

Siinä sitten ensimmäistä pellillistä uunista ottaessa ihailin turvonneita, muotonsa menettäneitä etäisesti joulupipareita muistuttavia… pipareita.

Kaiken kukkuraksi kaksi viimeistä pellillistä pipareita tulivat uunista ulos täydellisen paksuisina eivätkä lainkaan muodottomiksi paisuneina – mutta ne reunat olivat mustia. Hätä ei ole tämän näköinen, aina voi koittaa paikata katastrofipiparit sokerikuorrutuksella ja hopeapalluroilla. Eli siis loppu hyvin kaikki hyvin, rumat yksilöt syötiin pois paikkoja rumentamasta ja vain hieman epäonnistuneet piparit naamioin onnistuneiksi. 😀

Kiitos ja kuitti. Joulumieltä kaikille!