Tarina taistelijasta
Vuonna 1960 kesäkuun 11. päivä syntyi taistelija. Tämä taistelija oli vaaleatukkainen ja sinisilmäinen harvinaisen kaunis tyttö, mun äiti. Äiti kasvoi Juvalla vanhempiensa ja 3 sisaruksensa kanssa. Hänellä oli paljon suuria suunnitelmia elämänsä suhteen. Vasta 16-vuotiaana hän lähti au pairiksi Englantiin. Jo nuorena hän tiesi, että hän tulee muuttamaan pikkukylästä isoon kaupunkiin. Opiskelut hän aloitti Mikkelissä ja 18-vuotiaan hän muutti Helsinkiin töihin. Äitillä oli paljon ystäviä, vientiä ja hän nautti elämästään täysin siemauksin.
Vuonna 1987 hän tapasi komean pitkän miehen, isäni, illalla ravintolassa. Hän ei vaan osannut odottaa, että tästä tulisi suuri rakkaus, pitkä tie johonkin suureen. Äiti ja isä rakastivat molemmat matkailua ylitse kaiken. He matkustivatkin ulkomaille vähintään kerran vuodessa. Yhdessä he osasivat nauttia elämästä ja elivät onnellisina päivä kerrallaan. Vuonna 1992, kun seurustelua oli takana jo viitisen vuotta, äiti huomasi onnekseen, että hän on raskaana! Niin seuraavana vuonna syntyi pieni poikalapsi. Äidistä ja isästä oli tullut vanhempia. Jo seuraavana vuonna poikalapsi sai siskon, Sannin. Sanni syntyi 28. päivä syyskuuta, samana yönä, samaan aikaan, kun Estonia upposi Itämerellä. Tämä pieni, onnellinen tuore perhe asui Keravalla omakotitalossa, missä oli valtava puutarha. Perhe oli onnellinen, tasapainoinen, jolla oli suuret unelmat tulevaisuutta ajatellen.
Astiat rikkoutuivat lattialle, pieniä mukin palasia lenteli ympäri olohuoneen lattiaa. 5-vuotias Sanni katsoi makuuhuoneen suulta kun äiti ja isä tappelivat. Huusivat. Itkivät. Sannia pelotti tosi paljon, mitä tää kaikki on? Se selvisi pian, kun äiti pakkasi likaisia vaatteitaan isoon kassiin. ”Mihin me ollaan menossa?” Sannin veli kysyy. ”Lähdetään Helsinkiin”, vastaa pienen pojan äiti. Niin jäi isä heiluttamaan kättään kodin kuistille kun äiti, Sanni ja Sannin veli matkasivat kohti suurta kaupunkia. Mikään ei ollutkaan niin kamalaa. Sami ja Sanni aloittivat tarhan ja koulun ja saivat paljon kavereita. Uuden elämän. Joka toinen viikonloppu isä tuli hakemaan lapset vanhaan kotiin. Siellä ei vaan ollut kavereita enää. Sami ja Sanni saivat viettää siellä aina sisarusaikaa.
Kun koulu Vuosaaressa alkoi jo sujumaan ja elämä alkoi olla normaalia, kaikki muuttui. Äiti oli löytänyt kyhmyn rinnastaan. Vuosi oli 2001 ja Sanni ja Sannin veli olivat vasta 6- ja 7-vuotiaita. Kuitenkin vahvana naisena äiti kertoi asiasta lapsille niin, että he ymmärsivät. Äiti aloitti hoidot ja joutui viettämään paljon aikaa sairaalassa. Kotona Vuosaaressa kävi kodinhoitajia katsomassa lapsia ja hoitamassa kotia. Äiti vihasi olla sairaalassa ja siksi hän vietti mahdollisimman paljon aikaa kotona syöden vahvoja lääkkeitä. Ystäviä ja sukulaisia kävi auttamassa aina kun oli mahdollista. Myös Sanni osallistui lääkkeiden antamiseen kun kukaan muu ei päässyt apuun. Aina kun Sanni kysyi äidiltään koska syöpä loppuu ja äiti on kotona niin hän vastasi aina ”ihan pian”. Se vastaus sai Sannin aina hymyilemään ja jatkamaan elämää normaalisti eteenpäin.
3 vuotta meni vuorotellen ylä- ja alamäkeä. Kasvain leikattiin pois, hoitoja jatkettiin. Mitään ei osattu luvata. Talvella 2004 Sanni huomasi, että äiti on koko aika poissa, sairaalassa. Hän ei tahtonut ymmärtää miksi, eikä uskaltanut kysyä asiasta. Kylmänä talvipäivänä kun koko perhe oli katsomassa äitiä sairaalassa, Sanni huomasi miksi äiti oli ollut poissa. Äiti ei osannut puhua enää. Sairaalatäti kävi kertomassa, että äiti on syönyt lounaaksi lammasta. Sairaalahuoneen televisiosta alkoi pyörimään Emmerdale, äitin lempiohjelma. Koko perhe innostui ja samoin äiti. Hän ei vaan pystynyt kuin mumisemaan ja osoittamaan, mutta jo se kertoi tarpeeksi. Samana päivänä Sanni halusi silti tietää, koska äiti pääsee kotiin. Vastaus vaan ei ollut enää ”ihan pian”. Isä kertoi Sannille, että ei äiti ole elossa kuin enää muutaman kuukauden. 9-vuotias Sanni vastasi ok, ja yritti parhaansa mukaan unohtaa koko keskustelun. Häntä harmitti, että oli edes kysynyt asiasta. 23. helmikuuta vuonna 2004 Sanni hämmästyy kun isä seisoo äidin kotona Helsingissä aamu kahdeksalta. Isä kertoo, että äitin taistelu on päättynyt ja hän on yöllä päässyt lepäämään taivaaseen.
Tämä oli mun kauniin ja fiksun äitini tarina. Mun äiti kamppaili monta vuotta rintasyöpää vastaan ja oli yksi niistä harvoista, joka ei voittanut taistelua. Mun äiti pääsi lepäämään rankan taistelun jälkeen taivaaseen. Joka vuosi lokakuussa vietetään Roosa nauha kampanjakuukautta, minkä tarkoituksena on levittää tietoisuutta rintasyövästä ja kerätä varoja syöpäsäätiölle tutkimuksiin. Tänään vietetään Roosa nauha -päivää. Voit pukeutua vaaleanpunaiseen ja kulkea ylpeänä Roosa nauha rinnassa. Kauniin Roosa Nauhan hinta ei ole kuin 3 euroa ja se koko summa lahjoitetaan syöpäsäätiölle. Mikäli nauha ei ole se sun juttu, voit osallistua keräykseen myös monilla muilla ostoksilla, joiden hinnasta lahjoitetaan säätiölle. Nämä kaikki tuotteet löydät täältä.
Voi Sanni, miten hieno kirjoitus ja kuvat. Tämä kosketti minua todella paljon, suoraan sanoen aloin itkemään niin paljon tuli muistoja mieleen ja kamala ikävä. Muistan teidät pienet söpöläiset..kävin muutaman kerran Keravalla kylässä ja kerran olin jopa yökylässä ja aamulla vietiin teidät tarhaan ja mentiin Sirpan kanssa yhdessä junalla Helsinkiin töihin, samassa työpaikassa kun oltiin.Isäsi oli silloin jossain reissussa. Meistä tuli tosi hyvät ystävät ei oltu pelkästään työkavereita. Samanlainen hullu huumorintaju yhdisti meitä ja meillä oli todella hauskaa töissä ja myös vapaa-aikana. Sitten tuli päivä, kun äitisi soitti minulle, että tultaisiinko Ekin kanssa auttamaan muutossa, sillä hän ja lapset ovat muuttamassa Vuosaareen ihan lähelle meitä, Olin lomalla ja oltiin just seuraavana aamuna lähdössä etelään, joten en pystynyt auttamaan muutossa. Kävin teillä tosi usein iltateellä. Sitten valmistui Vuosaaren Aurinkolahden asunnot ja äitisi ilmoitti, että on saanut Aurinkolahdesta juuri valmistuneesta talosta isomman asunnon ja ilmoitti minulle, että hakekaa Ekin kanssa myös sinne, soitin välittömästi vuokranantajataholle ja saimme asunnon samasta yhtiöstä, meistä tuli lähinaapurit. Kävin teillä vielä useammin vaikka ei meillä edellistenkään asuntojen välillä ollut yhtä kilometriäkään. Kun äitisi sairastui hän kävi urhoollisesti töissä viimeiseen asti, sillä hän sanoi että haluaa säilyttää rytmin elämässään ja olla työkavereiden kanssa mieluummin kuin murehtia kotona, tietysti silloin hän oli poissa, kun sai hoitoja. Istuttiin nenät vastakkain töissä ja meillä oli kilpailuja, kummalla on nopeampi kieli, lärpätettiin ns. kielellä ja, no tätä on vaikea selittää ja sit naurettiin ihan pirusti, kaikki tuli nauramaan, et taas Sirpa ja Margit täällä vitsailee ja välillä vedettiin tangoa käytävällä, kun tuli hyvä biisi, mutta kyllä me töitäkin tehtiin ja aina tuettiin toisiamme. No, noin pari vuotta ennen kuolemaa, Sirpa soitti minulle kesälomallani.. olin mökillä. Hän kysyi, että lähtisinkö hänen kanssaan Prahaan, kun ei tiedä elinpäivistään niin voitaisiin lähteä yhdessä reissuun, koska se voi olla hänen viimeinen matka, hetkeäkään empimättä vastasin kyllä ,ei tullut mieleenkään edes kysyä mieheltäni Ekiltä voinko lähteä. Niin me sitten syksymmällä lähdettiin, hauskaa oli, tosin illalla Sirpa oli tosi väsynyt iltaisin ja ei yleensä jaksanut lähteä illalla enää syömään tai viettämään iltaa, silloin tajusin, miten sairas hän jo oli, mutta urhoollisesti jaksoi kävellä ja nauttia Prahan nähtävyyksistä päivisin. Olen todella iloinen, että oltiin ihan kahdestaan reissussa ja työmatkoilla suomessa ja ulkomailla, me oltiin aina samassa huoneessa, Tästä tulisi romaani, jos kertoisin kaikista hauskoista sattumista reissuilla, mutta hauskaa oli, voin sanoa. Viimeinen työpäivä oli sellainen, että lähdimme yhdessä töistä metrolla kotia kohti ja Sirpa valitti selkäkipua ja jalat eivät meinanneet pitää päällä, kun saavuimme Vuosaaren metroasemalle sanoin, että nyt mennään bussilla 2 pysäkkiä sillä nyt et kyllä pysty kävelemään kotiin. Vein hänet kotiin ja seuraavana aamuna Sirpa soitti esimiehellemme ja kertoi ettei pääse sängystä ylös, jos oikein muistan Tarja esimiehemme sanoi, että nyt pitää soittaa ambulanssi. Sen jälkeen Sirpa ei enää päässyt töihin. Muistan yhden illan, kun olin teillä taas, te olitte muistaakseni isänne luona silloin. Istuin Sirpan sängyn vieressä, pidimme toisiamme kädestä kiinni ja puhuimme kaikenlaista. Yhdet sanat minulle jäivät mieleen: En pelkää kuolemaa, mutta sitä suren etten saa nähdä lasteni kasvavan, kenties pääsevän ripille, ylioppilaaksi jne. olin sanaton ja kyyneleet vierivät poskilleni. Sitten tuli päivä, kun yritin soittaa Sirpalle eikä kukaan vastannut, soitin isällesi ja hän kertoi, että äitisi oli joutunut sairaalaan. Mentiin sinne ystäväporukan kanssa ja haettiin matkanvarrelta pizza. Sairaanhoitaja katsoi meitä hieman, et tuotte pizzaa tänne, mutta me paloiteltiin se ja Sirpa oli iloinen ja söi ainakin palasen pizzaa, Sirpalla oli siinä vaiheessa jo kova kipulääkitys päällä ja ei kovin paljon jaksanut puhua, mutta oli selvästi onnellinen , kun tultiin kimpassa katsomaan. Se oli toiseksi viimeinen kerta, kun näin ystäväni. Sillä viimeinen kerta oli se, kun sanoin esimiehelleni , että jos haluaa vielä nähdä Sirpan niin nyt lähdetään vielä sairaalaan katsomaan. Sirpa oli todella urhea taistelija niin kuin kirjoitit Sanni, ja ihana ystävä ja se iloisuus ja huumori. Ihana, että kirjoitit äidistäsi. Hän elää myös ikuisesti muistoissani !!
Apua Margit nyt sä sait mut itkemään! Ihanasti kirjoitettu, sulla on tosi paljon muistoja mun äidistä.. Itellä kun taas ei oikeastaan. Kiitos tosi paljon noista sanoista. ❤
mitä tähän voisi muuta vastata kuin paljon sydämiä ja etähalauksia sinulle !
Samoin sulle! 🙂