Kouluaikana elämääni astuivat hevoset. En oikeastaan ole koskaan ollut mikään heppatyttö, mutta äiti ja isosisko olivat. He olivat käyneet yhdessä erilaisilla ratsastusleireillä ja sisko kävi hoitamassa heppoja lähitallilla. Asuttiin siihen aikaan Ylästössä. Itse astuin koko touhuun mukaan vähän niin kuin kylkiäisenä.

Omalla kohdalla ratsastus alkoi vasta kun meille tuli vuokrahevonen, Puksu, jonka myötä aloin käymään lähitallilla. Puksussa oli outo piirre; se rakasti makoilla meidän talon pihalla, siis maata. Mielenkiintoinen näky kun katsoo olohuoneen ikkunasta ulos että meidän nurmikolla makaa hevonen…. Pian se vapaa-aika menikin tallilla, ja pikimmiten meillä oli oma hevonen, nimeltään Perry’s Start.

Hevosen omistaminen oli tosi iso juttu nuorena, sillä se vaatii paljon vastuuta ja työtä. Ulkopuoliselle voi kuulostaa hienolta ja ihanalta, mitä se toki oli, mutta siihen kuuluu paljon muutakin kun pellolla kirmaamista auringonlaskun aikaan. Että olihan sitä niin sanottua paskaduuniakin, ja paljon; siis joka ikinen päivä. Vai voiko olla, että jatkuva isosiskon kontrolloiva päällepäsmäröinti muutti välillä Annin vapaa-ajan harrastuksen skeidan makuiseksi pakkopullaksi, en tiedä, mutta kyllä siinä oli puolensakin. Arki pyöri koulussa ja koulun jälkeen tallissa. Työt piti hoitaa, teki sitten mieli tai ei. Tallilta kotiin päästyä piti tehdä läksyt, jotka suoritin aina vaihtelevalla menestyksellä.

Olen luonteeltani todella kilpailuhenkinen niin ratsastus muuttui todella nopeasti. Halusin kehittyä koko ajan ja oppia uutta. Pian aloin kiinnostumaan lajissa kilpailemisesta. Kilpailtiin kouluratsastuksessa pari kertaa mutta se ei vaan ollut mun juttu. Kouluratsastuksessa ratsastajan ja hevosen on suoritettava sileällä pohjalla ennalta määrätty suoritus. Se on vähän kuin hevosten ”baletti”, on hienoa katseltavaa. Laji tosin oli aivan liian pilkunviilausta minun kärsivällisyydelle, veikkaan että myös Perrynkin.

Rakastan vauhtia ja ryminää; sitähän saa mitä tilaa. Toki leireillä tuli kisattua muillakin hevosilla, mutta parhaan kontaktin sain meidän omaan. Se oli niin iso persoona että kosketti monia. Hevonen joka syö banaania ja mandariineja ei vaan voi olla ihan normaali. Perry oli Vermossa kisannut hyvin, mutta soveltui paremmin estehevoseksi. Ei se oikein ravissa pysynyt, vauhti taisi olla senkin juttu, ja välillä se oli jopa hyppinyt aidattujen alueiden yli, joten kyllä, esteet oli se juttu.

Siitähän se alkoi rakentumaan pikkuhiljaa. Perryn entinen omistaja alkoi valmentamaan meitä kisoihin ja balettimaailma alkoi pikkuhiljaa väistymään ratsastuksen tieltä.

W/<3