Olen vältellyt tämän tekstin kirjoittamista jo pitkään. Jotenkin minua on ahdistanut ajatus käydä vanhoja asioita läpi. Ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa aiheesta, sillä minulta ollaan kysytty tästä paljon, sekä toivon tämän olevan opettavainen tarina muille. Tänään kirjoitan syömishäiriöstä. Ei herkille.

 

Syömishäiriöni alkoi oireilla voimistelun lopettamisen jälkeen. Ajatus lihomisesta pelotti, sillä olinhan tottunut urheilemaan päivittäin. Myös yksinolo ahdisti, sillä teimme joukkueeni kanssa kaiken yhdessä. Samoin tietämättömyys tulevaisuudesta ahdisti ja pelotti pikkuista 18v. Tarua. Nämä olivat varmasti suurimmat tekijät.

Muistan havahtuneeni eräs päivä nousseeseen painooni. Voimisteluaikoinahan en edes punninnut itseäni, mutta joku luultavasti oli pelotellut ”pumpsahtamisesta”, kun lopetat urheilemisen. En siis heti aloittanut uutta harrastusta, sillä voin kertoa, että 10 vuoden rankan uran jälkeen haluat hetken vain nauttia vapaa-ajasta. No, taisin lihota vähän, sillä tuossa iässä alkoi juuri juhliminen.

Aloin pienentämään ruoka-annoksiani. Huomasin sen toimivan, ja olin iloinen jokaisesta lähteneestä kilosta. Yhtäkkiä huomasin siitä tulleen haaste itselleni. ”Pääsenkö alle 50kg?” ”Pystynkö siihen?” En tässä vaiheessa ajatellut, että olisin millään tavalla sairastunut. Kunhan vain vähän haastin itseäni.

Seuraavaksi havahduin siihen, että painoin 47 kiloa. Joku, jota en ollut nähnyt hetkeen, kehui minun laihtuneen ja näyttävän hyvältä. Innostuin siitä vielä enemmän! Aloitin sairaalloisen urheilemisen. Viihdyin kuntosalilla helposti kolme tuntia. Ensimmäinen tunti pyöräillen, toinen tunti lihaskuntoa sekä kolmas tunti vatsalihaksia ja loppuun vielä juoksemista. Hankin myös kuntopyörän kotiin.

 

 

Painoin enää 42 kiloa. En tuntenut enää nälkää. Aloin välttelemään sosiaalisia tapahtumia ja tilanteita, joissa olisi tarvinnut mahdollisesti syödä jossain ulkona. Olin keksinyt itselleni sallitun ruokavalion, jossa kaloreita muistaakseni oli 300-700, riippuen vielä siitä, olinko urheillut vai en.

 

 

Ihmiset ympärilläni alkoivat huolestua, ja suostuin jotenkin hakemaan apua. En kyllä itse ollut huolestunut tilanteestani. Jouduin kuitenkin Syömishäiriöpoliklinikan vuodeosastolle hoitoon. Välillä, kun lääkärit pelottelivat minua, saatoin pelästyä, mutta vain hetkeksi. Seuraavaksi olinkin ”ylpeä” itsestäni, sillä olin anorektikkona ”onnistunut”, kun jouduin hoitoon.

SAIRASTA AJATTELUA!

Keskeytin yhtäkkiä hoidon yhden kuukauden jälkeen, sillä minua ahdisti, kun olin ”lihonnut”. Siis oikeasti saanut takaisin muutaman kilon, JOTKA TARVITSIKIN.

No, vakuutin kaikille, että olen paranemaan päin ja vointikin muka jo parempi. Vaikka todellisuus oli tietenkin jotain ihan muuta. Salakavalasti seuraavan puolen vuoden aikana olin saanut itseni vielä huonompaan kuntoon, kuin koskaan aiemmin. Painoin enää 39 kiloa. BMI alkoi 13:lla.

 

 

Muistan kun otin tätä kuvaa. Otin tämän siksi, koska näin itseni aina peilistä lihavana. Ajattelin, että jos otan kuvan, niin näkisinkö sitten itseni langanlaihana, niin kuin ihmiset minua kutsuivat. Mutta ei, en silti nähnyt. Jotenkin, mitä vähemmän painoin, sitä lihavempana itseni näin. Ja sitä enemmän henkisiä ongelmia minulle tuli. Miten minäkuva voikaan vääristyä niin paljon?

 

 

Jouduin taas samalle vuodeosastolle hoitoon. Siellä jälleen asustelin, suurin piirtein lukittujen ovien takana. Sain käydä vain 15 minuuttia päivässä ulkona kävelemässä – sitäkin vahdittiin. Heräsin melkein joka aamu siihen, kun hoitaja tuli neulan kanssa pistämään ja mittaamaan kaiken maailman arvoja. Kävin myös luuntiheysmittauksessa, sydänfilmeissä ja kaikissa mahdollisissa tutkimuksissa. Tilani oli melko vakava. En sentään joutunut tiputukseen, sillä suostuin syömään. Vaikka se olikin kamalaa. Muistan, kun vatsaani sattui joka aterian aikana sekä jälkeen niin paljon, sillä vatsaani ei oikeasti olisi mahtunut kuin pieni murunen. Itkien ja pakotettuna kuitenkin söin aina kaiken.

Olin jälleen kerran ollut kuukauden ajan hoidossa, kun taas tein saman tempun, kuin viimeksi. Keskeytin hoidon omasta tahdosta. Syy siihen oli vielä tällä kertaa TODELLA NAURETTAVA. Meillä oli tarkat ruokailut, joista vähän kerroinkin jo. Jokainen määrätty murunen oli siis syötävä. Ei ollut vaihtoehtoja.

No, välipalana oli sitten yllättäen suklaavanukas. Sain aivan järkyttävän ahdistuskohtauksen, sillä sehän oli kamala pahe. Lähdin juosten ja hysteerisesti itkien karkuun keittiöstä. Muistan sen elävästi! Soitin hädissäni äidilleni ja kerroin, että minun on lopetettava hoito, sillä en yksinkertaisesti voinut syödä sitä vanukasta. Ja niin teinkin. Lopetin hoidon typerän vanukkaan takia.

 

Onneksi tässä vaiheessa olin jo aivan poikki ja väsynyt sairastamiseen. Minä yksinkertaisesti päätin, että nyt loppui, ja minä saisin normaalin elämäni takaisin. Aloin syömään päivä päivältä enemmän, ja yritän unohtaa ahdistuksen. Tuskin ihminen, joka ei ole sairastunut syömishäiriötä, pystyy kuvittelemaan tilannetta. Mutta kerron sen verran, että päivän aikana päässä ei liiku mitää muuta, kuin ruoka, ruoka ja ruoka. Makkarat mahassa tai ahdistus ruoasta. Kuvitelkaa!

Puolen vuoden kuluttua olin jo henkisesti todella paljon paremmassa kunnossa. Fyysisesti en niinkään, mutta pikkuhiljaa kuntoni palautui normaaliksi. Toki välillä tuli vielä romahduksia, mutta niistä noustiin joka kerta. Tämmöinen, jos joku kokemus vahvistaa!

 

Sinä, joka kamppailet syömishäiriön kanssa ja salaa haaveilet avusta, mutta et uskalla hakea. Ota rohkeasti yhteyttä minuun, pyydän! Sähköpostiosoitteeni on: taru.kalenov@gmail.com tai tule juttelemaan Facebookissa, Instassa, Snäpissä, missä vain! Tai jos joku tuttusi kamppailee samojen ongelmien kanssa, auta häntä! Vaikka hän väittää, ettei tarvitse apua!

Kiitos ja anteeksi!