Tiedättekö sen tunteen, kun joskus päivät ja viikot vain tuntuvat vilahtavan ohitse? Tuntuu kuin eläisi elämää ohituskaistalla, sitä yrittää vain selviytyä kiireisistä päivistä ja töistä ja kaikista muista velvollisuuksista niin sata lasissa, että unohtaa oikeasti keskittyä siihen itse elämiseen. Faktahan on se, että yhtäkään päivää tai hetkeä me emme saa takaisin. Ihmiset syyllistyvät helposti ”jossitteluun”; jos olisin tehnyt niin, jos olisin tehnyt näin, niin asiat olisivat toisin. Mutta olisiko se toisin oikeasti paremmin? Tottakai minua harmittaa, että en ole ehtinyt viimeiseen pariin kuukauteen juurikaan tehdä mitään muuta kuin niitä pakollisia asioita. Aloitin harjoittelujaksoni Meilahden angiografiassa pian kolme viikkoa takaperin, ja sen jälkeen on ollut suurta ylellisyyttä, mikäli on saanut nauttia edes kunnon yöunista. Vietän harjoittelussa 7-8h vuorokaudesta, minkä jälkeen yleensä menen vielä iltavuoroon ihan omiin palkkatöihin, joita yritän tehdä vähintään 30h viikossa. Voitte kuvitella, että vapaa-aikaa ei hirveästi ole jäänyt. Voisin myös harmitella, että kuinka en ole ehtinyt kirjoittelemaan tänne, enkä ole ehtinyt edes siivota kotia tai hoitaa pyykkejä totuttuun tahtiin. Kumppanina olen ollut hyvin poissaoleva hetkittäin väsymyksen ja kiireen vuoksi – lähden aamulla ennen poikaystävääni, ja saavun illalla puolen yön pintaan kotiin. Ei tule tietenkään kinasteltua turhista, kun ei ole paikalla, mutta tietenkin sitä myös kaipaisi sitä että ehtisi edes jutustella päivän kuulumiset sen sijaan, että vain kaatuu sänkyyn melkeinpä ulkovaatteet päällä.

No miksi meikäläinen sitten painaa tähän tahtiin hommia? Hyvä kysymys. Joskus mietin, että olisipa helppoa jos olisi valinnut elämäntyylikseen sen, mitä monet opiskelutoverini noudattavat; nostat tajuttoman pientä opintotukea ja -lainaa, asut solukämpässä jossain kaupungin laidalla, syöt nuudelia ja olet jättänyt kaikki reissut sekä huvitukset hamaan tulevaisuuteen, siihen kuuluisaan hetkeen ”sitten kun”. Mutta samalla tiedän, että tykkään matkustella useamman kerran vuodessa (sekä lähelle että kauas), syödä hyvissä ravintoloissa ja tehdä asioita spontaanisti. Kyllä, olisin varmasti valmistunut jopa aikaisemmin jos en olisi tehnyt näin paljon töitä, mutta olisipa minulla jäänyt monet mahtavat jutut kokematta. Olen päättänyt olla jossittelematta elämää etenkin tämän asian suhteen, ja samaa teen nytkin. Vaikka välillä tuntuu että väsymys tekee ihmisestä zombin, yritän ajatella positiivisesti – tässä viedään viimeisiä opiskelujen saralla, ja kuukauden päästä sitten lyödään luurit kiinni ja lähdetään ansaitulle lomalle Brasiliaan! Lohdutan itseäni sillä, että tiedän ettei elämä aina ole ollut, tai todellakaan tule olemaan tälläistä.

Blogia en ole koskaan halunnut kirjoittaa ns. velvollisuudesta, koska se väkisin kirjoittaminen paistaa tekstistä läpi. Jotkut kirjoittavat blogiaan päiväkirjamaisesti, ”tätä tein tänään ja tätä söin tänään”, mutta sellainen tyyli ei vain jotenkin ole koskaan sopinut omaan päähän. Mielummin kirjoitan vaikka kerran viikossa ajatuksia ja aiheita joista minulla oikeasti voi olla muille annettavaa, kuin että yritän väkisin puristaa jonkinlaisen kirjainoksennuksen nettiin. Kuten aikaisemminkin olen maininnut, aiheita kyllä pyörii pää täynnä, mutta aina kun otan koneen kätösiini, ne katoavat. Johtuu varmasti väsymyksestä, ja siitä että tällä hetkellä läppäri symboloi lähinnä suorittamattomia velvollisuuksia ja rästissä olevia koulutöitä. Pistän koneen silloin sivuun, ja muistutan itseäni, että kyllä se siitä sitten, ajallaan. Sekä kouluhommat että kirjoittaminen ylipäätään. On myös tuntunut, että elämässä ei ole varsinaisesti tapahtunut mitään kirjoittamisen arvoista, kun työpäivät venyvät kellon ympäri. Olen kyllä ajatellut kirjoittavani hieman enemmän koulutusohjelmastani, sillä sitä kohtaan tuntuu olevan ainakin omassa ystäväpiirissä kiinnostusta. Siinä ainakin yksi asia, mihin tulen varmasti palaamaan.

Blogissa vilahtelevat kuvat napsin tuossa taannoin eräänä sunnuntaina kahvihetkestä Kampin Espresso-kahvilassa. Iso suositus, maistuvat kahvit kakkuineen, sekä tunnelma 10/10. Seura oli mitä mainiointa. Tällaisiä hetkiä muistellessa jaksaa suorittaa vielä seuraavat 1,5 viikkoa vaikka silmät ummessa, sillä tiedän että näitä on tulossa vielä paljon lisää.
Tulevana viikonloppuna pakkaamme kissat ja laukut ja hyppäämme junaan kohti maaseutua. Suunnitelmissa on parin yön reissu vanhemmilleni Kankaanpäähän, eli luvassa on maksimaalista rentoutumista, syömistä sekä ulkoilua. Myös tästä syystä viikot ovat kiireisiä, sillä yritän ajoittaa työt arkipäiville – näin mahdollistan ainakin yhden kokonaisen vapaapäivän viikkooni.

Tällä biisillä tsemppiä loppuviikkoon, palataan taas <3

XXX

Minna