Lämmin alkusyksyn päivä. Tuhansien ihmisten innokas puheensorina, energinen bassomusiikki. Se tunne, kun adrenaliini virtaa ja sitä tuntee oman pulssinsa asetellessaan kuulokkeita korville. Tähän sitä on treenattu ja valmistauduttu intensiivisesti viimeiset neljä viikkoa. Koskaan en ole aikaisemmain näin pitkää matkaa juossut, enkä ole varma mitenkä kunto kestää. Ei hajuakaan kuinka oma jaksaminen pitäisi ajoittaa, mutta suunnitelmissa on mennä tasaisesti hölkytellen – ehkä sitten kiristellä muutamat viimeiset kilometrit. Edellisenä viikonloppuna olin kehittänyt itselleni Tough Vikingin jälkimainingeissa juoksijan polven, joka oli onneksi levolla helpottanut jo melkein kokonaan. Pari hölkkälenkkiä oli jo mennyt kivuttomasta, mutta tuntemusta oli edelleen. Eniten pelottaa, että mitä jos polvi pettääkin ja joudun keskeyttämään. Ei olisi kauhean häävi ensikokemus puolimaratonille.  

Näissä fiiliksissä sitä laskettiin minuutteja ja sekunteja lähtölaukaukseen Tallinnan Vapauden aukiolla. Puolisentoista kuukautta sitten ystäväni Miia oli laittanut viestiä ja houkutellut lähtemään juoksemaan puolimaratonin Viron puolelle. Olin aikaisemminkin pyöritellyt ajatusta mielessä, mutta olin jotenkin ajatellut että 21,1km juokseminen ”tuntuu tylsältä”, ”en oo ikinä juossut niin pitkään”, ”kestääko kunto tai kroppa”. En kuitenkaan kehdannut kieltäytyä, joten lyötiin päivämäärä lukkoon ja varattiin hotellit ja laivamatkat lahden toiselle puolelle. 😀

Ensin metsästettiin netistä ohjeet ”Kuudessa viikossa puolimaratonille”. Noh, molemmilla sattui ja tapahtui ja kalenterit heitti volttia, joten voitte arvata ettei ne treenimatkat tai ajat toteutuneet alkuunsakaan. Itsellä alkoi myös harjoittelujakso sädehoitoklinikalla, mikä luonnollisesti vei vielä enemmän aikaa omalta osaltaan. Flow Festivalin jälkeen päätettiin molemmat mieheni kanssa pitää kunnon freshi aloitus syksylle, ja keskittyä neljän viikon ajan enemmän treenaamiseen ja vähemmän juhlimiseen. Tämähän luonnollisesti vaikutti pelkästään positiivisesti jaksamiseen ja palautumiseen, ja treenikertoja pystyikin jopa lisäämään aikaisempaan verrattuna. Vaikka kieltämättä tanssijalka välillä olisikin vipattanut, ei sopimuksesta lipsuttu ja loppujen lopuksi taakse jäänyt kuukausi sujuikin yllättävän helposti. Kuten aikaisemmin kirjoittelin, Tough Viking:kin meni oletettua paremmin, ja uskon että tämän duracellpupu-vaihteen takana on omalta osaltaan skarpimpi elämäntyyli konfetin ja skumpan täyteisen kesän jälkeen.

Saavuimme Tallinnaan tosiaan perjantaina iltapäivällä, eikä illallista suurempia suunnitelmia ollut iltaa varten. Olen oikeastaan vasta pari kertaa käynyt Tallinnassa ”kunnolla”, ja pakko sanoa että kaupunki on kyllä uskomattoman kaunis. Mukulakiviset kadut varmistavat, että korkokengät jalassa siellä ei kipitellä, mutta vanhat rakennukset ja pienet sokkeloiset Vanhan kaupungin kadut ovat mieleeni. Enkä henkilökohtaisesti arkisin mikään korkkarimimmi olekaan 😉 Käytiin syömässä dinneri Platz:issa, paikkaa voin lämpimästi suositella muillekin. Ruoka oli erinomaista, drinkkilista sai myös veden kielelle – siihen pitääkin tutustua sitten toisella reissulla, sillä alkoholia on tietenkin hyvä vältellä myös ennen rankkaa urheilusuoritusta. Illallisen jälkeen suunnattiin hotellille ja oltiin molemmat peiton alla jo yhdeksän jälkeen. Seuraavana aamuna kello herätti aamiaiselle jo seitsemältä, jotta ruoka ehti kunnolla sulaa ennen juoksua.

Mites se itse juoksu sitten menikään? Kuten aikaisemmin mainitsin, koskaan aikaisemmin en ole yli kahtakymmentä kilometria juossut. Ennätys taitaa omalla kohtaa olla Extreme Run, joka oli yhteensä 16km. Siinäkin kuitenkin oli erilaisia esteitä ja pysähdyksiä, joten kyse ei ollut tasaisella sykkeellä tehtävästä suorituksesta. Maratonin lähdössä lievästi ärsytti se, että meidän lähtönumerot oli sijoitettu porukan hännille. Ajanoton alkamiseenhan tämä ei vaikuta, se starttaa vasta kun astutaan siruinemme ”lähtömaton” yli. Mutta siihen se vaikutti, että monet kävellen aloittavat ihmiset muodostivat kasaantuneen massan, minkä läpi oli hieman vaikeaa päästä aloittamaan oma suorituksensa. Lähdettiin kuitenkin hissukseen hölkkäilemään, ja pian päästiin väljemmille vesille. Aina tasaisin väliajoin sai hieman ohitella ihmisiä, ja pikkaisen harmitti kun monen hengen ryhmät juoksivat vierekkäin. En kuitenkaan antanut tämän häiritä hyvää juoksufiilistä, ja muutaman kilometrin jälkeen porukka oli sen verran hajaantunut että aika rauhassa sai juosta.

Tankkauspisteitä oli muutaman kilometrin välein, ensimmäiseltä löytyi veden ja urheilujuoman lisäksi banaania ja sokerinpalojakin. Tuntui, että aamupalasta oli kulunut jopa hieman liian pitkä aika, joten heitin puolikkaan banaanin huiviin heti ekan kilometrin jälkeen. Loppumatkan tankkailin tasaiseen tahtiin pisteiltä vettä ja energiajuomaa, ja olin pakannut juoksuvyöhön mukaan pari pussia energiageeliä. Omalla kohtaa olen huomannut siitä olevan oikeasti apua, sillä olen vähän huono syömään juoksua edeltävinä 12h aikana – alkaa helposti pistämään tai muuten vatsa on jännityksestä sekaisin.

Viiden kilometrin jälkeen oikea polvi alkoi kuin alkoikin oireilla, ja hammasta purren sormet ristissä mietin, mahtaako se kestää edes puoleen väliin. Hieraisin siihen mukaan pakatusta minipakkauksesta ice powerit ja jatkoin matkaa. En tiedä, auttoiko se vai psyykkasinko oikeasti itseäni vaan niin lahjakkaasti, että vihlonnasta huolimatta pystyin suorittamaan kisan loppuun saakka. Viidentoista kilometrin kohdalla kipu oli jo sitä luokkaa, ettei pystynyt pysähtymään paikalleen ollenkaan. Odottelin hetken kilpakaverin juomatauolla, mutta huomasin että joka kerta kun pysähdyin, niin liikkeelle lähteminen oli kivuliaampaa. Piti vain tasaisesti hölkkäillä paikallaan 😀

Matka oli sinänsä yllättävän kevyt, ja huomasin että ”juoksijan flown” saavutettuani tuntui siltä kuin olisi jaksanut juosta kuuhun saakka. Voimavaroja oli lopussa vielä hyvin, mutta polven kanssa mentiin ihan äärirajoilla. Päätin kuitenkin kokeilla mihin rahkeet riittää, ja kiristelin kolme viimeistä kilometria niin tiukkaan tahtiin kun vain pystyi. Askellus ei varmasti ollut puhdas ja naamasta takuulla näki, paljonko jokainen askel teki kipeää, mutta MÄ TEIN SEN! Maaliviivan näkyessä löytyi vielä vikalle parillesadalle metrille extraenergiaa, eikä askel sattunut sillä hetkellä yhtään. Toimitsijat käärivät meikäläisen folioviittaan ja löivät mitalin kaulaan, siinä meinasi tipahtaa jo polvilleen kun kipu jysähti takaisin. Vaapuin kuin ankka suoraan tankkauspisteen kautta teltalle odottelemaan Miiaa, hymy korvissa ja vesipullo kädessä.

Oma tavoite oli juosta matka kahteen tuntiin ja viiteentoista minuuttiin, ja melkeinpä siihen pystyin. Tietenkin hieman harmittaa, että kroppa ei ehtinyt palautua edellisestä skabasta ja polven kanssa ongelmia tulikin varmasti juuri siksi. Toisaalta nyt se on kerran vedetty, ja osaa sitten ajoittaa jaksamisen ihan eri tavalla seuraavaan kisaan. Veikkaan, että ainakin kymmenen minuuttia lähtee helposti pois pelkästään sillä, että polvi olisi kunnossa. Nyt otetaan iisisti ja annetaan jalan toipua, sitten voi miettiä josko tälle syksylle vielä johonkin lähtisi kokeilemaan puolikasta uudelleen – yllättävää kyllä, kroppa ei ole sen väsyneempi, sillä odotin olevani ihan rättipoikki! 😀

Kiitos kisakumppanille, oli huippua! <3 Yleisestikin voin suositella kaikille juoksun ystäville puolimaratonin kokeilemista – matka on oikeesti tosi kiva, enemmän jopa omaan mieleen kuin kymmenen kilometrin lenkki! Huolella suuniteltu soittolista vain korville pauhaamaan ja menoksi 😉

Ja kyllä, perjantaina taidan kohottaa lasin tai toisenkin kuohuvaa tämän kunniaksi. Eiköhän se ole ansaittu!