No mutta maanantaita kaikille!

Miten kiteyttää viimeisiä paria kuukautta? On niin älyttömästi taas tapahtunut.

Kaikki jotka ovat aikaisemmin lukeneet blogiani tietää että minulla on nyt töiden lisäksi ollut kaksi projektia päällä.

Olen hypännyt sekä treenannut uuden valmentajan kanssa.

Arki on hyvinkin yksinkertaisuudessaan pyörinyt työn ja treenin parissa ja viikonloput hyppäämisen. Olen joko ollut kentällä taikka tunnelissa tai muuten vaan niin sanotusti passissa kelien suhteen.

Mutta haluan nyt lyhyesti avata missä mennään. Nyt on taas lupakirja takataskussa ja pari viikonloppua on vietetty Helsingissä, on ollut aikaa vähän muuhunkin elämään.

Hyppylupakirjan saatua se toimii samalla tavalla kun muutkin ilmailuun liittyvät lupakirjat; sitä pitää ylläpitää aktiivisesti, muuten se vanhenee. Mulla ensimmäinen taukovuosi oli 2014, jolloin lupakirjakin vanheni. Tavoitteenani on nyt ollut hypätä 10 hyppyä niin sanotusti oppilas statuksella ja valvonnan alaisena jotta sain taas lupakirjani voimaan.

Aloin jo huhtikuussa kyttäämään kelejä ja tarkoitus oli monena viikonloppuna hurauttaa Uttiin korkkaamaan kesäkausi ja pistämään loppu tauolle. Mutta kelit olivat niin kehnoja että pääsin vasta toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna taivaalle. Mutta ei siinä onneksi mennyt kun muutama vkl niin oli tarvittava määrä hypätty.

Itseasiassa halusin tässä tekstissä tuoda esille miltä tuntuu hypätä. Moni on kiinnostunut ja kysellyt paljon lajista mutta kynnys on korkealla lähteä itse toteuttamaan.

On todettava että näin pitkää taukoa ei itselläni ole ikinä tästä lajista ollut ja nyt kun sellainen oli, ymmärsin taas miltä tuntuu hypätä ensimmäistä kertaa. Se oli sekä hauskaa kokea kaikki nämä ensimmäisen kerran tunteet, ja sitten taas ihan hirveää. Eihän siinä kun nauraa jälkikäteen. Kerron myöhemmin tarkemmin miten ja missä Suomessa voi hypätä, mutta koska hyppäsin yksin ja minulla ei ollut lupakirjaa minun oli ajettava Utin kentälle.

No ensinäkin ne ensimmäiset huhtikuun viikonloput jolloin ei säätiedotteetkaan tienneet mitä tiedottavat olivat todella rasittavia. Koko ajan kelien kyttäämistä ja henkistä valmistautumista, nyt mä meen eiku hitto ei vitsi nyt tulee räntää, no huomenna, huomenna mä meen, ja ihan varmasti meen, ei vitsi ensi viikonloppuna mennään ihan varmasti…. ja rakeita päälle.

Sitten näin hyppyunia taivaalta varmaan koko viikon joka oli todella hauskaa miten ihmismieli toimii. Ja vihdoinkin kun ajelin yksi kaunis kesä aamu kuuden aikoihin Uttiia kohden, mietin vaan että kuka tekee tällaista huvikseen, ja vielä maksaa siitä. Että kuka hullu?!….. Ja kun kerta ei edes riitä.

Utin kentälle saapuminen olikin kun olisin ensimmäistä kertaa laskuvarjokerholla. Ei ollut sitten mitään käsitystä mihin pitää mennä. Siellähän oli kaikki uusittu. Koko kerhotalo ja puolet hyppääjistäkin. Paluu lajiin on ollut tunteita täynnä. On ollut aivan ihanaa tavata taas vanhoja läheisiä ystäviä ja samalla tutustua uusiin hyppääjiin.

Kaikki oli yllättävän nopeaa ja kivutonta toimintaa. Sen kun asteli suoraan Manifestille. Kyltti oli niin iso että löysin siihen itse. Pari paperia täytetään onnettomuuksien varalle ja avot se olikin siinä. Sitten vaan hyppytilille rahaa ja koneeseen.

Mun omat kamat odottivat pakkaushallissa huollettuna <3 En kumminkaan uskaltanut edes katsoa omaan varjoon päin vielä, musta on ilmeisesti tullut vähän nössö. Etsittiin kaverin kanssa kerhon varjoista pienin joka oli minulle sopiva, ja lähdin sillä sitten hyppäämään.

Tauosta huolimatta olen käynyt tuulitunnelissa (palaan tähän vielä) joten mulla ei oikeastaan ollut mitään ongelmaa vapaassa ilmavirrassa ja oman kehonhallinnassa. Ainoa mikä jännitti oli se, että pääsenkö koneesta ulos ja osaanko laskeutua. Mun oma tauko johtui ikävimmistä syistä ja koko oma uudelleen aloitus on ollut vähän sellainen takaisin hevosen selkään projekti.

Sitten tulikin jo kone johon olin ilmoittautunut ja aloin vedellä kamppeita päälle. Puku kiristi joka paikasta kiitos fitness harrastuksen ja kasvaneiden jalkojen. Hyvä kun pystyi liikkumaan. Valjaat kun heitin niskaan syke nousi kahteensataan. Jännityskertoimet olivat huikeat. Tähän väliin haluan muuten sanoa kun moni kysyy pelottaako, ei mutta jännittää. Mun mielestä pelko on väärä sana, jos pelottaisi, en hyppäisi. Oikeasti istuin aivan hiljaa ja vakavana koneessa ylös asti. Yksi jännä psykologinen seikka jonka huomasin häiritsevän harvinaisen paljon menoa. Olin hypännyt monta sataa hyppyä äänikorkeusmittarin kanssa, joten olin tottunut sen ilmoittavan tietyt äänet tietyissä korkeuksissa. No hemmetti siitähän oli patterit tietenkin loppunut ja olin ihan orpona pelkän manuaalisen käsimittarin varassa.

Kone lastataan vähän sen mukaan mitä kukakin harrastelee taivaalla sillä siinäkin on eri lajeja. Itse hyppäsin jossain keskivälissä porukkaa. Koko ajan mietin että mitä unohdin onhan kaikki katsottu, mutta jotenkin kaikki vaan näytti tulevan rutiinilla kun on muutaman kerran ennenkin tehnyt. Kaiken tämän ihme tunnemyrskyn jälkeen olin taas oma itseni kun sain jalat irti koneesta.

Hyppy oli sinänsä täysin mitätön sillä vaan hyppäsin enkä mennyt tekemään mitään erikoista. Ihan vaan fiilistelemään miltä se homma taas maistuu. Hyppäsin neljästä kilometristä ja käytännössä katselin aikaisempaa ryhmää jotka hyppäsivät ennen minua ja samalla niitä jotka tulivat mun jälkeen. Pyörin vaan taivaalla ja mietin taas että mikä on vastaavaa, ei sitten mikään. Kyllä se pitää ihan itse kokea. Osa jää koukkuun adrenaliiniin ja lajin poikkeuksellisuuteen. Osa lähtee gintonicille ja se oli siinä.

Mutta kyllä se oli taas niin upeaa, että löysin itseni jo heti uudelleen koneessa. On se vaan niin hienoa ettei voi kun lämpimästi suositella kaikille ketkä rohkenee.

Semmosta tällä kertaa <3