Ajatuksia taas pursuaa…

Ystäväni kysyi eilen mitä minulle kuuluu, oli tietysti nähnyt somesta jotain missä liikun ja mitä olen tehnyt.
Vastasin omaan tapaani: eipä kummia. Johon ystäväni tarkensi, että “jotain?” johon vastasin: ei?.  Ystäväni siihen “ootko koskaan miettiny tota?:)“

En edelleenkään oikein ymmärtänyt mitä hän tarkoittaa asialla ja kysyinkin tarkennusta.
Ystäväni tarkensi “Sun ohjelmaa. Teet paljo sellasia juttuja mistä toiset jaksais hehkuttaa viikon”

Siitä päästäänkin aiheeseen, aloin miettimään, että teen kyllä kaikenlaista. Itseasiassa asiat mitä teen ovat jollain tavoin olleet unelmiani ja haaveita.

Olen tehnyt paljon erilaisia asioita joista olen ylpeä, olen saanut aikaiseksi asioita ja olen luonut asioita mistä olen ylpeä.
Kuitenkaan en osaa olla niistä omahyväinen tai itserakas / ylpistynyt.
Ylpeydellä on usein vähän huono kaiku ja sitä pidetään jonkinlaisena negatiivisena itserakkauden synonyymina.

Käytän sanoja ylpeys ja kunnia aika paljon. Minulle on arkipäivää olla ylpeä jostain.
Suurinta ylpeyttä on ollut, jos minulla on ollut rinnallani joku ihminen kenen kanssa jakaa arki. On kunnia olla jonkun ja kunnia olla ylpeä siitä ihmisestä. Ei ihmisen teoista vaan persoonasta kenen kanssa on päättänyt arjen jakaa.

Olen kuullut, että on ristiriitaista, kun puhun itseinhosta ja vihasta vaikka olen ylpeä asioista mitä olen saanut aikaiseksi. Olen myös ylpeä välillä joistan kuvista mitä minusta on otettu, mutta koenkin olevani tyhjä pohja jolle taiteilija luo teoksensa. Se tekee nöyräksi, olen ylpeä lopputuloksesta en niinkään itsetäni.
Meidän pitäisi olla ylpeitä itsestämme ja jokaisesta asiasta mitä teemme, mutta emme kuitenkaan saisi ylpistyä.

Ylpistyminen sokaisee jolloin emme havaitse virheitä mitä teemme, mistä meidän tulisi oppia.

Nöyryys on mielestäni hyve vaikka olisi kuinka hyvä tai pidetty jossain asiassa. Nöyryys pitää myös silmät avoimena ja kehittyminen on mahdollista.

Ajatukset luovat ajatuksia…

/L