Itsekin sitä ihmettelee välillä mistä itsensä löytää..

Olen tosiaan useasti kirjoittanut siitä, että en uskalla hehkuttaa tai innostua liikaa hyvistä asioista, sen verran monesti on matto mennyt alta.

Usein on usko loppunut ja epäily itseä kohtaan on päivittäistä. Kun toinen kertoo minun olevan kaunis päivittäin, kun olen vasta herännyt tai menossa nukkumaan pitkän päivän jälkeen – en osaa siihen suhtautua tai uskoa sitä. En usko olevani toisen veroinen tai riittäväni. En näe sitä mistä hän minulle puhuu ja päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus.

Kuten olen kirjoittanut kauniita sanoja on vaikea ottaa vastaan. Nyt on ollut muutama viikko, kun olen mielessäni ajatellut tätä tilannetta, uutta elämää, uuden tulevaisuuden suunnitelmia, en ikinä uskonut näihin, en uskonut, että voisin olla tässä tilanteessa. Viime kesä oli vielä niin kaoottinen, etten kuvitellut voivani olla kokonainen kenellekkään.

Mutta niin elämä kantaa, se on tuonut minut tilanteeseen missä en ole ollut koskaan ennen, jokainen päivä on jotain uutta ja jännittävää. On myös vaikea luopua siitä turvasta ja suojasta mikä on minulla ollut erityisen vahva. Opettelin seisomaan niin itsenäisesti, että lähelleni oli melkein mahdoton päästä ja ajoin itsenikin jopa sen saman suojan ulkopuolelle.

Kaiken tämän jännityksen takana on innostus ja odotus! Palkinto siitä kaikesta itsensä ruoskimisesta ja repimisestä. Ehkä en olisi voinut olla niin hauras ja valmis näkemään jotain uutta ja minua kasvattavaa ilman sitä. En uskonu, en luottanut enkä edes toivonut saati rakastanut.

Nyt olen saanut uskon, toivon ja rakkauden,

Elämä kantaa!

(Artikkelikuva: Photo: Kai Joronen, Style: Pia Hollo, MUAH: Piritta Hirvanen, tehty Ideal Keittiöt.)