Tavoitteena parantuminen.

Muut tavoitteet jäävät toissijaisiksi, ja osa jo pitkään tavoittelemistani asioista on pakko laittaa hetkeksi jäihin. En tule tänä kesänä juoksemaan 400 metriä alle minuuttiin. Se oli tämän kesän ultimaattinen rajapyykki, jota halusin kovasti jahdata. Tämän etapin tavoittelun keskeyttäminen tuntuu tietenkin kovalta takaiskulta, mutta terveys on aina ehdottomasti priorisoitava ykköseksi.

Alle kaksi viikkoa sitten menin lääkärin tutkittavaksi pari päivää jatkuneen pohjesäryn vuoksi. Olin juossut edellisen kisani vain päivä ennen kivun alkamista, joten yhdistin kivun tietenkin kilpailun jälkeiseen venähdykseen. Oma arvioni kivusta ei osunut oikeaan. Lääkärikäynnillä selvisi, että pohkeeseen oli muodostunut n. 20cm mittainen veritulppa. Suoraan sanottuna se oli viimeisin diagnoosi mitä odotin tai puhumattakaan halusin kuulla.

Verenohennuslääkekuuri käyntiin ja pakkolepo kolmeksi viikoksi. Kolmeen kuukauteen en saisi tehdä ollenkaan kovatehoisia treenejä, eli kilpailutkin olivat tältä kesältä siinä. Jokainen kilpaurheilija tai urheilua tavoitteellisesti harrastanut voi varmasti vain kuvitella sen, kuinka kamalaa on kuulla jonkun muun (tässä tilanteessa sairastumisen) sanelevan jatkon oman urheilemisen osalta. Kevyen treenailemisen saan aloittaa reilun viikon päästä, mutta tässä tilanteessa se tarkoittaa verkkailua tai korkeintaan kevyttä lenkkeilyä.

Olen asiaa tietenkin jo jonkin verran kerinnyt käsitellä, mutta varmasti tulee myös hieman heikompia ajanjaksoja, jolloin mieli saattaa olla maassa. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos joku ovi sulkeutuu, se avaa varmasti vähintään yhtä monta ovea uusille hienoille mahdollisuuksille. Urheiluun viikoittain käyttämäni aika vapauttaa elämään ison loven: yhtäkkiä viikosta saattaa vapautua jopa 20 tuntia. Tällaista määrää ylimääräistä aikaa en ole ennen saanut, vaan kaikki vapaa-aikani on täyttynyt lähinnä treeneistä ja muista harrastuksista. Olen pistänyt lähes kaiken olemassa olevan keskittymiseni ja energiani urheilemiseen, mutta nyt kilpaurheilun jäädessä hetkeksi tauolle, tulee keksiä joku uusi suurta mielenkiintoa herättävä asia, johon intonsa voi purkaa.

Muutama läheiseni on ihmetellyt, kuinka olen asian suhteen niin positiivinen ja olen päässyt nopeasti ensijärkytyksestä ohitse. Oli tietenkin musertavaa kuulla tuomio lääkärin suusta, mutta hetken asiaa mielessä pureskeltuani totesin, että voin joko voivotella asiaa loputtomiin, tai ottaa kaiken hyödyllisen irti tästä ei niin mukavasta kokemuksesta. Olen sitä mieltä, että jokainen tilanne (oli tilanne hyvä tai huono) sisältää aina jotain positiivista. Esimerkiksi omassa sairastumisessa näen huonojen puoliensa lisäksi monta hyvää asiaa: opin kuuntelemaan kehoani herkemmin ja oikein, ja urheilusta vapautuva aika on mahdollista käyttää johonkin muuhun mielenkiintoiseen asiaan, mihin minulla ennen tätä ei ole koskaan ollut aikaa. En halua missään tapauksessa antaa tämän sairastumisen määrittää elämääni, ja aionkin jatkaa kilpaurheilua lukuunottamatta normaalia arkipäiväistä elämääni ilman sen suurempia murehtimisia.

Olen erityisen kiitollinen ystäville ja läheisille, jotka tsemppasivat minut pääsemään pahimman järkytyksen yli. Ilman läheisten tukea pyörittelisin asian negatiivisia puolia päässäni varmasti vieläkin. Terveyttänsä pitää helposti itsestäänselvyytenä siihen asti kun sen menettää. Olen oppinut arvostamaan kaikkia niitä hetkiä, kun voin esimerkiksi juosta ilman mitään kiputiloja. Näitä hetkiä muistellessa jaksan myös odottaa tervehtymistä hieman helpommin.

Kilpaurheilua jatkan heti kun parantumisprosessi on ohi, koska pahinta olisi antaa yhden vastoinkäymisen määrittää mitä voi tai ei voi tehdä. Kilpaileminen on minulla verissä, joten tuskin sitä tulen helposti lopettamaan. Vastoinkäymiset kuuluvat elämään, ja harva pystyy niitä välttämään. Omaan urheilu-uraan niitä mahtuu jos jonkinlaisia, eikä tämäkään ole kuin vain yksi muiden joukossa. (;

”It’s not what happens to you, but how you react to it that matters.” ~ Epictetus