Misseily, kevytkenkäistä touhua?

Heippa!

Vuoden 2017 Miss Helsinki-semifinaalit lähestyvät, ja aion nyt jakaa teille omia kokemuksiani kilpailutaipaleesta. Kuten aiemmassa postauksessani mainitsin, osallistuin Miss Helsinki 2016-kilpailuun ja kilpailu ratkesi omalta kohdaltani hyvin sijoituittuessani kilpailussa toiseksi. Lisäksi voitin Miss Photogenic-palkinnon, mikä oli minulle todella positiivinen yllätys. Mikäli jos joku lukijoistani on ajatellut hakea mukaan seuraavan vuoden kilpailuun, saatte nyt kuulla hieman enemmän, millainen kilpailukokemus minulle oli.

En juurikaan ole perinteinen missityyppi ja luonteeltani poikkean aika vahvasti ihmisten stereotyyppisistä käsityksistä misseistä. Monet mieltävät missit hienostuneiksi, ei niin räiskyviksi ja ehkä tietyllä tavalla pinnallisiksi, mikä ei kuitenkaan välttämättä pidä paikkaansa. Oikeastaan tämä olikin yksi tärkeimmistä syistä, miksi halusin lähteä mukaan Miss Helsinki-kilpailuun. Halusin näyttää ihmisille, että Miss Helsinki-kisassa voi pärjätä, vaikka onkin suorapuheinen, kovaääninen ja maanläheinen savolaistyttö. Itse uskon, että ihminen, joka on hyvällä tavalla itsevarma ja uskoo itseensä ja tekemisiinsä, myös hehkuu ulospäin kauneutta. Halusin muuttaa ihmisten stereotypioita misseilystä.

Inhoan sellaista ajattelutapaa, että elämässä pärjää hyvin vain sillä, että on kaunis. Itse olen tehnyt aina paljon töitä itseni ja urani eteen, ja tiedän, ettei hyviä asioita tapahdu itsestään, automaattisesti. Toinen vihaamani stereotypia on ajattelutapa, että jos näyttää hyvältä, on automaattisesti jollain tasolla bimbo. Mielestäni itsestään ja ulkonäöstään huolehtiminen eivät sulje pois sitä, että voi olla myös fiksu, käyttää aivojaan ja pärjätä urallaan. Olen itse joutunut elämäni aikana näkemään paljon vaivaa oman ammatillisen auktoriteettini ylläpitoon, sillä ei ole aina helppoa työskennellä teknisellä alalla nuorena, blondina tyttönä. Halusin näyttää ihmisille, että onnistun hoitamaan hyvin sekä työni, että missikilpailun, vaikka ne poikkeavatkin todella vahvasti toisistaan.

Pakko myöntää, että kilpailutaival oli loppupeleissä todella rankka, enkä olisi arvannut sen vievän niin paljon aikaa kisaan lähtiessäni. Joku sanoi minulle joskus, että eikö tuo misseily ole aika kevytkenkäistä touhua. Siis ei todellakaan ole! Se on rankkaa hommaa ja käy ihan työstä, jokainen missikilpailuun joskus osallistunut tyttö voi olla itsestään ylpeä ja toivoisin myös muiden arvostavan sitä työtä, mitä missikilpailuihin osallistuvat tytöt tekevät. Se ei ole pelkkää kameroille keikistelyä silloin tällöin, vaan vaatii paljon aikaa, jaksamista ja vaivannäköä sekä fyysisesti että henkisesti.

Miss Helsinki kesti ajallisesti lähes puoli vuotta, jonka aikana meillä finalisteilla oli paljon erilaisia näytöksiä, kuvauksia, ja TREENIÄ. Treenin kirjoitin isolla, sillä monet eivät ehkä tiedäkään, kuinka urheilupainotteinen kilpailu Miss Helsinki on. Tämä olikin yksi tärkeimmistä syistä, miksi halusin mukaan kilpailuun. Olen aina ollut urheilullinen ja treenannut paljon, joten uskoin kisan tuovan normaali treenirytmiini vielä extraboostia. Meitä valmensi koko kilpailun ajan Heidi ja Jari Sorsa, jotka kyllä osasivat hommansa todella hyvin. Saimme heti kisan alussa uudet treeniohjelmat ja ruokavaliot, jotka sitten hieman muuttuivat kisan edetessä. Kerran kuussa meillä oli finalistien yhteiset treenibootcampit, jotka olivat mielestäni kilpailun parasta antia. Oli ihanaa päästä treenaamaan kunnolla tyttöjen kanssa yhdessä, kun Sorsat huusivat vieressä tsemppauksia, jotta saimme treeneistä kaiken mahdollisen hyödyn irti. Bootcampeilla meille teetettiin myös kehonkoostumusmittaukset, jotta kuukausittaisen kehittymisen näkee suoraan InBody-tuloksista mustaa valkoisella. Nyt kun miettii jälkikäteen, InBodyt tuottivat kyllä suurta stressiä ja tuloksia odotti aina kauhunsekaisin tuntein. ”Mitä jos pienintäkään kehitystä ei ole tapahtunut? Mitä jos rasvaprosenttini onkin kuukauden aikana noussut?” Onhan se ymmärrettävää, että kun kisassa on mukana kymmenen tyttöä, tällaiset mittaukset herättävät keskinäistä kilpailuasetelmaa ja pelkoa siitä, että itse on muita heikompi.

Kilpailu vei paljon aikaa, mutta se myös antoi minulle paljon. Kilpailutaival oli pitkä, ja välillä se oli äärimmäisen vaikeaa yhdistää kokopäivätyöhön, joten en suoranaisesti suosittele kilpailua kokopäiväisesti työskenteleville henkilöille. Kilpailussa on kuitenkin mukana erinomaisia yhteistyökumppaneita, joiden kanssa solmitut kontaktit ovat arvokkaita. Haluan ajatella, että jokainen solmittu sosiaalinen kontakti ei ole turha, ja tämän vuoksi haluankin antaa kaikille mahdollisimman positiivisen kuvan itsestäni ja pyrin olemaan hyvissä väleissä kaikkien kanssa.

Olen tehnyt paljon kuvauksia ja nautin kameran edessä työskentelystä. Tämän vuoksi olikin hienoa, että kilpailussa oli mukana ammattitaitoisia ja loistavia kuvaajia, joiden kanssa pääsi tekemään yhteistyötä, heidän oppeihinsa ja saamaan lisää kuvauskokemusta.

Kuva: Maria Hästbacka
Kuva: Maria Hästbacka

Kasvoin kilpailun aikana henkisesti paljon ja opin itsestäni lisää. Aloin rakastamaan itsessäni enemmän puolia, joista en aiemmin erityisemmin pitänyt. Aloin pitämään erilaisuuttani entistä enemmän rikkautena ja uskoa vahvemmin itseeni sellaisena kuin olen. On mahtavaa seisoa selkä suorana mielipiteidensä takana, tehdä asiat juuri omalla tavallaan ja olla maailman paras ja ainoa Hannaleena Laaksamo. Jokainen on yksilöllinen eikä kukaan voi olla paremmin sinä kuin sinä itse.

Kilpailun aikana olimme paljon tekemisissä finaalikymmenikön kanssa, ja onnekseni meillä oli hyvä porukka kasassa. Kuitenkin kyseessä oli kilpailuasetelma, joten pakostakin sitä tuli verrattua itseään muihin, etenkin fyysisen kunnon osalta. Kilpailussa oli kova taso, ja finaalikymmenikkömme tytöt olivat kaikki kauniita sekä ulkoisesti että luonteeltaan. Kilpailun aikana yksi suosikkilyriikoistani löytyi Mariskan kappaleesta ”Itserakkausjuttuu”, josta sain tietyllä tavalla tsemppiä ja lisää uskoa itseeni:

”Jo kiistatta oon paras minä

Ja muihin mä en vertaa mua enää ikinä.

Onni alkaa siit mihin ankaruus loppuu

Kaikki tarvii itserakkausjuttuu.”

Kisaan lähtiessäni ajattelin, että jos löydän kilpailusta edes yhden uuden ystävän, koko kilpailu ja siihen käytetty aika on sen arvoista. Ihmissuhteet kun ovat äärimmäisen tärkeitä ja kaikkien pitäisi muistaa vaalia niitä. Aikuisiällä olen huomannut, että on yllättävän vaikeaa löytää oikeita sydänystäviä, joiden kanssa kemiat todella kohtaisivat. Olen vähän sellainen kaikkien kaveri, mutta se, että ystävystyisi todella syvästi, vaatii aikuisiällä paljon enemmän työtä kuin esimerkiksi vielä lukioaikoina. Oikeastaan paras palkinto, minkä kilpailusta sain, onkin rakas ystäväni Tanja, jonka kanssa ystävystyin hyvin nopeasti kilpailun alettua, ja olemme edelleen kuin paita ja peppu.

Minä ja Tanja kilpailun aikana I Love Me-messuilla.
Minä ja Tanja kilpailun aikana I Love Me-messuilla.

Itse finaalipävä oli jännittävä, olihan sitä yhtä päivää varten tehty töitä koko puolen vuoden ajan. Olin tyytyväinen fyysiseen kuntooni ja talent osuuteeni, jonka eteen olin nähnyt paljon vaivaa. Talent olikin finaalin hauskin osuus, sillä siinä jokainen tyttö pääsi näyttämään omaa parasta osaamistaan. Itse päätin esittää nykytanssisoolokoreografian, jonka vanha tanssinopettajani minulle koreografioi. Halusin tehdä soolon enkä ottaa lavalle mukaan ketään muita, olinhan loppupeleissä kilpailussa yksin ja vastuussa omasta suorituksestani. Halusin tuoda lavalle teoksen, joka korostaisi taiteellista puoltani, lyyristä tanssitaustaani ja herkkyyttäni. Olen ilopilleri ja nauran paljon, mutta olen myös herkkä ja osaan käsitellä myös negatiivisia tunteita.

Sinun jälkeesi, Koreografi: Anne Karttunen

Olin päättänyt tehdä finaalipäivänä parhaani, nauttia lavalla olosta täysin rinnoin ja loistaa haastattelussa. Tämä oli kuitenkin kaikki, mitä pystyin antamaan, sillä tuomariston mielipiteeseen ei loppupeleissä voinut sen enempää vaikuttaa, kuin vain pyrkiä tekemään heihin parhaan mahdollisen vaikutuksen. Toki halusin menestyä kilpailussa, mutta en pitänyt sijoittumista itsestään selvänä, enkä odottanut sitä. Siksi kai sijoituinkin hyvin, sillä uskon rennon asennoitumiseni paistavan minusta läpi. Tein parhaani, olin täysin aito oma itseni ja se riitti toiseen sijaan, mikä minulle oli kuin voitto. Olin sen verran yllättynyt sijoittumisestani, finaalikymmenikön taso kun oli jäätävän kova. Olin onneni kukkuloilla. Myös Miss Photogenic-titteli oli minulle suuri kunnia, oli ihanaa kuulla, että kuvaajamme pitivät minun kuviani onnistuneimpina ja työskentelyäni kuvaustilanteissa hyvänä.

Tämän kuvan kuvaajamme valitsivat parhaimmaksi kuvakseni ja voitin sillä Miss Photogenic-tittelin. Kuva: Maria Hästbacka
Tämän kuvan kuvaajamme valitsivat parhaimmaksi kuvakseni ja voitin sillä Miss Photogenic-tittelin. Kuva: Maria Hästbacka

Näin jälkikäteen ajateltuna kilpailu antoi minulle paljon kaikkea positiivista ja voin suositella kilpailuun hakemista, mikäli haluaa muistella vanhana jotain täysin erilaista kokemusta, jota harva kokee tai pystyy ymmärtämään kokemattaan vastaavaa.

Kiitos vielä kaikille ihanille finalisteille, Martinalle, yhteistyökumppaneille, kuvaajille ja tuomaristolle. Oli kunnia saada olla mukana!<3

Tsemppiä kaikille ensi vuoden kisaan nyt hakeville! Hakuohjeet ja säännöt kilpailuun löytyvät osoitteesta

http://www.misshelsinki.fi

  • Hade

 

 

 

Facebooktwittermail

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *