Viimeksi kirjoittelinkin stressistä ja suorittamisesta. Siitä, kuinka se syö ihmistä sisältäpäin ja uuvuttaa salakavalasti. Heti tällä viikolla jouduin muistuttamaan muutamaan otteeseen itseäni ylisuorittamisesta. Itsemielessäni nauroinkin, että on se joskus vaikea elää niinkuin saarnaa…

Juhannuksen rentoilun jälkeen arkeen tarttuminen maistui kieltämättä aika nihkeälle. Vaikka taustalla olikin kyllä innostus rutiineista, jotenkin minulle aina ”tauon” jälkeen se uudelleenkäynnistyminen ottaa muutaman päivän. Samalla, kun kone koetti yskiä itseään hereille epätoivoisesti, ilmottauduin syksyn karsintoihin. Samalla tulin tsekanneeksi ilmoittautuneet- herraisä, että tulee olemaan lihaa (ja ehket jopa läskiäkin) lavalla. Siinä olisi itse Herra Snellmannkin jo ihmeissään, jos paikanpäälle sattuisi. Omassa sarjassani Jyväskylässä oli liki neljäkymmentä ilmoittautunutta ja Oulussa miltei samanverran! Molemmissa kaupungeissa pyörii pitkälti samat nimet, kuten omanikin. Tässähän saa ihan tosissaan rähinöidä lavalla (ja enne sitä), jotta jatkopaikka irtoaa!

Miksi molemmat karsinnat? No ihan siitä syystä, että miksi ei, vaikka kannatankin ”tulos tai ulos” ajatusmallia. Minusta on vain yksinkertaisesti järkevämpää ilmoittautua molempiin, koska eihän se maksa mitään. Jos vaikka sattuu sairastumaan tai tulee muita mutkia matkaan, on hommassa vähän pelivaraa. Kuitenkaan tilanneskenaariossa, jossa olisin Jyväskylässä 12sta, en näkisi järkevänä enää lähteä hakemaan Oulusta uutta yritystä… jos sä oot löysä tai lihaton, ei se ihra pakarasta sinne Ouluun sen kummemmin sula. Onneksi tiedän sen, ettei minua ainakaan löysänä sinne lavalle päästettäiskään. En kykene vaan tajuamaan valmentajia, jotka päästävät ihan vajaakuntoista Pirkkoa lavalle tukkimaan line uppia. Ehkä ilkeää sanoa noin tai ei, olen inhorealisti. Mielestäni siinä ei vaan ajeta kenenkään etua. Ei lajin, eikä kisaajan itsensä. Eikä toiminta anna minusta valmentajastakaan kovin hyvää kuvaa- ammattitaidottoman korkeintaan.
Ja nyt sitten ennekuin kesän ensisadot sinne nenäonteloon vilahtavat, otetaan hetki happea. En haukkunut ketään henkilökohtaisesti. En sano, että oma ajatusmallini olisi ainut oikea. Minusta vaan rehellisesti sanottuna jos ei ajatushaaveissa se isoin pysti kimaltele, ollaan jo samantien menty metsään. Ei kisaamisen pidä olla mikään ”syy” päästä raskauskiloista tai saada ”elämä raiteilleen”, ne asiat täytyisi voida tehdä muutenkin. Ymmärrän, että miltei jokaiselle se päivän kisakunto on ”oman elämänsä paras kunto” jonka eteen on tehty töitä ja halutaan näyttää työnsä tuloksia. Kuitenkin näen koko kisadietin ja kisatavoitteet niin pitkinä ja jopa raskainakin projekteina, etten itse ainakaan haluaisi lähteä tekemään sitä puolivillaisesti. Se voi olla melkoinen punch in the face, kun kisaajalle on hehkutettu pitkin projektia ”sä voitat tän oot niin upee”, jos ulkomuoto (lajiominaisesti katsottuna) muistuttaa ennemmin ruisrockin siideripissistä. Osin näin kävi minulle vuosi sitten… sokaistuin omalle kunnolle ja tekemiselle. Osin asiaa vaikutti puhdas tietämättömyyskin lajista, mutta kyllä mä toivon, että olisin itsekin saanut osakseni enemän sitä inhorealismia. Ja tässä vaiheessa on syytä muistaa se, että vaikka puhunkin ”läskistä, pissiksistä ja lihoista”, puhun niistä lajiominaiselta kannalta. Sen yhtälön perusteella, jossa tuomarit pakaraasi arvostelevat, kuin karjamarkkinoilla nautaa konsanaan. Ihminen voi olla kaunis, sporttinen, hoikka, lihaksikas, bikinikunnossa, rantakunnossa, elämänsä kunnossa, mutta onko hän kisakunnossa on sitten ihan oma tarinansa. Just saying.

Näiden ajatuksieni siivittämänä totean siis, että alkukankeuden myötä hommasta saatiin taas loppuviikosta vihdoin hyvin kiinni. Eilen oltiin treenaamassa taas Tampereella Wolffilla. Tykkään salin laitevalikoimasta ja fiiliksestä. Samalla pääsee aina vähän kotinurkilta pois katselemaan eri maisemia. Eipähän ala liikaa homma puuduttamaan. Samoin viime viikolla hankin kortin myös tien toisella puolella olevalle 24/7 salille. Lähtökohtaisesti sali ei ole kummoinen, mutta 19,90 on halpa hinta siitä, että aamulla huonon sään sattuessa voi aamulenkille hilpasta tien toiselle puolelle, eikä toiselle puolelle kaupunkia. Aamupaino oli tänään alimmillaan, jussiturvotukset hikoiltu veke, pudotettuja kiloja takana nyt enemmän, kun enää on edessäpäin. Ainakin toivottavasti. Huomenna täytyykin sitten mennä aamuvarhaisella näyttämään kuntoa Akille ja kuulemaan uusia ruokavalio ja diettisuunnitelmia. Jännittää- oikeastaan olen aika paniikissakin, mutta aikaa on. Eikai tässä tartte kisahaaveköyttä vielä lähteä rasvailemaan ja etsimään tammenoksaa johon sen ripustaisi 😉

Motivoivaa alkavaa viikkoa kaikille! Ja kannattaa käydä tsekkaamassa House of Brandonin sivut. Alet ovat alkaneet ja sivuilla paljon ihania tarjouksia kesään!