Haluan tarkentaa jo heti alkuun, että kerron seuraavassa tekstissä omakohtaisia kokemuksiani ja ajatuksiani, en yleismaailmallisia totuuksia. Olemme yksilöitä, jokainen kokee asiat eri tavalla ja jokaisella on oma maksimikuorma, jonka jaksaa kantaa. 

Olen ihan pienestä asti ollut suorittaja. Harrastuksissa, kotona ja koulussa. Olen aina kokenut olevani kaveriporukan outolintu ja tottunut saamaankin hieman erilaista kohtelua- eikä se aina välttämättä ollut kaikista positiivisinta. Kasvoin poikaporukassa ja koulukiusattuna. Maanantaina kouluun mennessä ympärillä oli kaveriporukka, mutta jo tiistaina saatoin olla yksin. Koskaan en ollut poikien keskuudessa kovin suosittu, olinhan sellainen pyöreäposkinen poikatyttö, jolla ei ollut sen hetken kuumimmat merkkivaatteet yllä. Sain aina luovia ja sovitella, välillä olin aika aggressiivinenkin. Käytös oli vain keino selviytyä. Pikkuhiljaa nahka paksuni ja kestin enemmän ja enemmän. Lukiossa elämä alkoi tasapainottua, ympärillä oli oikeasti ystäviä. Kotona minua rakastettiin ja sain aina sen mitä oikeasti tarvitsin, mutta millään kultalusikkalla en todellakaan saanut suuhuni puuroa lapioida. Kotona opetettiin korkea työmoraali ja koulussa halusin pärjätä… suorittamista suorittamista. Kun pärjäsin, koin tietynlaista mielihyvää. Vaikka ympärilläni olevat ihmiset eivät minua arvottaneet tekemieni asioiden kautta, aloin tehdä sitä itse itselleni. Aloin pisteyttää itseni, ikää taisi tuolloin olla puolet vähemmän kuin nyt.

Jossakin vaiheessa aloin vihata keskinkertaisuutta. Olin oman tieni kulkija, ja nautin siitä. Löysin ympärilleni välittäviä ja rakastavia ihmisiä, halusin antaa heille kaikkeni. Halusin täysillä olla mukana siinä, mihin yhteinen taipaleemme tähtäsi. Halusin näyttää mihin minusta on ja halusin tehdä itseni ja ihmisen rinnallani ylpeäksi. Olin kai jo lapsena totunut palautteeseen ja siihen, ettei koskaan kannata liikaa tuudittautua ”pumpuliin”. Jos tuli sanomista, nielin sen ja ajattelin, että ansaitsin sen. Painoin vain eteenpäin lujemmin, ensi kerralla en mokaisi…

Pikakelaus nykyhetkeen. Koneen ääressä istuu kolmekymppinen likka, joka on yhtäaikaa henkisesti elämänsä vahvimmassa ja samalla heikoimmassa kunnossa. Miksi? Siksi, koska hän antoi itsensä olla liian kauan muiden heittopussina. Liian kauan hän kuunteli haukkuja, piikittelyjä ja katsoi tyhjiä katseita silmiin. Liian monesti hän koki itsensä lisäksi pettäneensä muita ihmisiä, ja ihan syyttä. Hän ei vain kantanut oman elämänsä taakkaa vaan lisäksi koki olevansa velvollinen kantamaan muidenkin asettamia tavoitteita. Samalla kun hän kasvoi vahvemmaksi ja kovemamaksi, samalla hän kadotti omanarvontunnon.

Kuten aikaisemmin kirjoitin, oli dietti viime keväästä lähtien raskas. Minusta oli tullut arka ja minun oli paha olla- minun on paha olla edelleen. En käy syyttämään ketään, lopputulos on aina monen asian summa, mutta silloin kun puhutaan aiheettomasta negaatiosta muiden taholta, haluan sanoa sanottavani- ihan vaikka päiväkirjamaisesti tai muita varoittaakseni, jokainen voi tulkita asian niinkuin parhaaksi näkee.

Valmennussuhde on yhdenlainen parisuhteeseen verrattavissa oleva symbioosi, mutta ilman seksiä. Valmennussuhteessa valmennettava on usein henkisesti alasti kaikkine vikoineen ja hyvine puolineen valmentajansa edessä. Valmentajan tulee tietää valmennettavansa fyysisten ominaisuuksien lisäksi henkiset ominaisuudet, ei kroppa toimi ilman mieltä tai toisinpäin. Molemmat tarvitsevat toisiaan. Monesti, kun kroppa ei enää jaksa, voi pää viedä vielä pitkälle fyysistäkin suoritusta eteenpäin, tai jos pää pettää, voi matka vahvoillakin jaloillakin loppua lyhyeen. Minusta ihmisiä tulisi valmentaa, kuin koiria koulutetaan- palkitsemalla ja kannustamalla. Jos epäonnistumisesta annetaan keppiä ja pahimmassa tapauksessa keppiä annetaan syyttä, tulee vastapelurista häntä koipien välissä värisevä luimukorva- niin kävi minulle. Jos ainainen palaute on negaatio, että se jättää pitkään punoittavan jäljen. Pitkään itsekin ajattelin, että ansaitsen tämän. Nyt kun kestän, teen ensi kerralla vielä lujemmin, kukaan ei mua saavuta ja tätä se menestyminen vaatii. Venytin ja venytin itseäni, vaikka olin henkisesti aivan loppu.

Jossakin vaiheessa, että olin jo niin tottunut elämään pelon kanssa, etten enää edes tunnistanut tuota tunnetta. Se oli osa jokapäiväistä elämääni. Pelkäsin tapaamisia, pelkäsin palautetta ja haukkuja. Punnituspäivä oli silkkaa helvettiä jo edellisillasta, ei puhettakaan että olisin nukkunut yötä kunnolla. Minäkuva alkoi vahvasti vääristyä ja aina, kun sain kasattua itseni ”nyt riittää”, minä jotenkin aina päädyin jäämään. Neutraalikin palautteen koin yltiöpositiivisena, tai niin ainakin koetin itselleni uskotella ja aloin prosessoida jokaisen piikin hyvin henkilökohtaisesti. Nyt ymmärrän senkin, että siinä vaiheessa kun pitäisi lavan takana olla intoa puhkuen ja itsevarmana, mä olin häpeissäni. Olinhan ”vaan tällainen”…eihän se kunto sillä ajattelumallilla loppuun kanna. Kun kokoajan puhutaan negatiivisesti, alkaa kaikki kääntyä negatiiviseksi. Minä en ehkä ollutkaan niin huono, psyyke ei vaan enää ollut tarpeeksi vahva. Nytkin kisojen jälkeen arastelen omaa peilikuvaani, mietin liki jokaista suupalaani, vauvan askelin opetelen uutta suhtautumista…. pitkä ja vaikea polku, mutta onneksi askeleita on jo poispäin vanhasta otettu. Kiitos Ari ja Timo.

Haavaan voidaan laittaa laastari, murtunut luukin paranee muutamasa viikossa. Mutta jos sisin on särkynyt, on matka sen parantamiseen paljon monimutkaisempi. Kuunnelkaa ja ennekaikkea arvostakaa siis itseänne. Jos joku ei tunnu oikealta, ei se silloin oletettavasti ole sitä ja on parempi kääntyä vasempaan. Kaikkia ei voi miellyttää, eikä tarvitsekkaan. Elämä on jatkuva henkisen kasvun matka. Joskus sitä kasvaa ulos vanhoista vaatteistaan ja ne on vaihdettava uuteen. Fitness on urheilulaji joka vaatii äärimmäisen vahvan itsetunnon, voimakkaan mielen, vahvan halun ja itsekunnioituksen. Laji, jossa kroppa viedään äärimmilleen, täytyy myös mielen pysyä lujana. Miettitkää siis tarkkaan ja valitkaa polullenne oikea matkakumppani. Sellainen, jolla on kartta oikeinpäin ja kompassa takataskusa, niin löydätte varmasti perille- turvallisesti. Miettikää siis tarkkaan mihin lähdette, kunnioittakaa aina muita, mutta kunnioittakaa aina eniten itseänne. Ei ole häpeä kaatua, on häpeä olla nousematta ylös ja jättää itsensä muiden tallottavaksi.