Järki ja tunteet. Tiedostaminen, käsittely, pettymys, voitontahto, halu kehittyä, virheiden analysointi,niiden myöntäminen ja korjaaminen. Itseinho. Tyytyväisyys. Kaatuminen, kompurointi, ja halu jatkaa matkaa- vaikka ryömien. Oppiminen…

Monesti olen aloittanut tämän tekstin, mutta yhtä monesti olen sen pyyhkinytkin. Jotenkin pääni on ollut niin hirveässä myllerryksessä, etten ole oikein osannut itsekään käsitellä asioita järkevästi, ainakaan kovin nopeasti, mutta nyt kokeillaan!

Jyväskylän karsintaviikko meni hyvin. Kroppa toimi, kuivui, kisat lähestyi. Odotukset oli semikovat ja paineet sen mukaiset, mutta fiilis oli kaikenkaikkiaan hyvä. Kisa-aamuna kuitenkin asiat alkoivat mennä päälaelleen heti herättyäni. Kroppa näytti kuivalta, mutta heti kun aloimme laittamaan väriä, alkoivat ongelmat. Pro tan aiheutti minulle ihan helvetin huonon olon. Aloin taistella pyörtymistä vastaan, maalattiin kroppaa pienissä pätkissä mikä kyettiin. Välillä otin lattialla lukua, haukoin happea tuuletusikkunasta, hikoilin ja yökkäilin. Meikin ja tukan laiton ajan nielin oksennusta ja tunsin, kuinka mahassa mylläsi. Olin ilmeisesti saanut jonkintasoisen myrkytysreaktion väristä. Myöhemmin sain (helpotuksekseni) kuulla, etten todellakaan ole ainoa, joka on Pro Tanista reagoinut näin. Sitten kun vielä oma aikataulu vähän otti sivuluisua, juoksin yksin ilman huoltajaa lavan taakse (myöhässä) ja aloin kiskoa korkkareita jalkaan oli jo aika päivänselvää, ettei siitä kovin hyvää seuraisi. Eliminaatiosta pääsin läpi, mutta kilpailukierroksella pääsin vasta viimeiseen vertailuun. Olin ihan paskana, hajalla ja itkun partaalla. Lavalta päästyäni juoksin käytännössä suoraan hotellille pesemään meikit naamaltani- tai sen mitä en ollut jo siirtymisen aikana ehtinyt itkeä pois. Makasin hotellin lattialla ja itkin. Olin niin häpeissäni, hajalla, pettyny…. kuukausien työ hukkaan. Ja siinä vaiheessa en vielä nähnyt muuta, kuin sen että ”olin ollut vain helvetin paska ja paskassa kunnossa”. Häpeä ja viha itseä kohtaan valtasi mielen.

Kotimatkalla vannoin, etten lähde Ouluun. Ei kiinnostanut sitten tippaakaan. Oikeastaan vihasin koko lajia. Koetin järkeistää ajatuksia siinä onnistumatta. SSunnuntaina ruoka ei maistunut, ajatus salista sai oksennuksen nousemaan kurkkuun ja peiliin ei edes ilennyt katsoa. Tätä fiilistä mä olin pelännyt jo ennen kisoja. Sitä, että miten mä jaksan, jos en pärjääkkään. Kun on sattunut syntymä”lahjana” saamaan hyvin tunneherkän mielen ja kyvyn (tai vitsauksen) reagoida kaikkeen hyvin tunneherkäsi oli tämä jo hieman ennakkoon odotettavissa- jos kisat eivät mene käsikirjoituksen mukaan. Näinä hetkinä mä huomaan vetäväni naamarin kasvoilleni ja se iloinen nauru muuttuu jännittyneeksi puoliväkinäiseksi hymyksi ”helvetin hyvin menee” ja silleen….

Maanantaina huomasin pakkaavani normaalit diettisafkat kassiin ja lähdin aamulenkille. Pää löi tyhjää, mutta kroppa toimi robotin lailla vanhoja kaavoja. En ajatellut Oulua, menin vain päivää eteenpäin. Inhosin hetkellisesti itseäni ja koko lajia, mutten osannut päästää kisa-ajatuksesta irti. Illalla Timo löi ”nyrkin pöytään” ja faktat samalla tiskiin. Mikä meni pieleen? Missä onnistuttiin? Mitä voitaisiin muuttaa? Millaista tuomaripalautetta olin saanut, mikä kunnon purki ja miten siltä voidaan ensi kerralla välttyä… Olin sekaisin kuin seinäkello. Yht´äkkiä edessäni oli faktoja ja keinoja reagoida niihin. Ari ja Timo molemmat kannustivat minua jatkamaan. Päätös ei ollut helppo, mutta toisaalta en minä ole luovuttajakaan. Listauksessa, joka eteeni laitettiin oli niin monta kohtaa, jotka oli mahdollista muutamassa päivässä korjata, joten… ”Korjataan” mä sanoin. Ajattelin, että syteen tai saveen, olisipa ainakin koetettu.

Viime viikko tehtiin alusta alkaen erilailla, kuin viikko ennen Jyväskylää. Kaikki treeneistä nestemääriin käännettiin ylösalaisin. Koko viikko treenattiin kovaa, lavalle ei tankattu ollenkaan ja kuivattelukin tehtiin ihan toisella tavalla. Mun oma henkinen olotila oli täysin ennakkoasenneton- menin vain päivä kerrallaan ohjeiden mukaan ja ajattelin, että tulee mitä tulee. Oulussa vastaan tuli kotikaupunki, ystävät, naurua, hyvää fiilistä… ja se näkyi ja tuntui lavalla. Fiilis oli rento, hymy oli aito ja kuntokin oli ihan toisenlainen, kuin viikkoa aikaisemmin. Mikään tällä toisella kierroksella ei olisi onnistunut, jos ympärilläni ei olisi ensiluokkainen joukko ihmisiä. Jos Timo ja Ari ei olisi työntänyt mua eteenpäin, en olisi edes harkinnut asiaa. Jos ympärillä ei olisi ollut muutamaa sitkeää luonnetta, jotka jaksoivat läpikäydä tapausta ”Jyväskylä” uudelleen ja uudelleen läpi, ei väistöliikkeitä edelliskerran virheille olisi välttämättä löytynyt. Ystävyys ja pyyteetön auttamisen halu sai ihan uuden merkityksen. Kiitos. On ihana huomata, ettei kaikki lajin piirissä tuijota vain omaa napaa ja aja omia intressejään vaan lähimmäisen rakkautta löytyy tämänkin pinnallisen ja itsekkään lajin sisältä.

Oulun jälkeen tunnelma on pysynyt ”ennakko-odotuksettomana”. Viimeiset viikot todistivat taas sen, että mitä tahansa voi tapahtua. Nyt on edelleen jopa melko ”tyhjä” olo henkisesti. Kun on yhtäaikaa innoissaan tulevasta, mutta haluaa vaikka väkisin pitää jalat maassa, ettei mätkähtäisi liian kovaa taas turvalleen. Kuitenkin on osattava pikkuisen varpaita irrottaa maasta, jotta hommassa säilyy ”tekemisen meininki”. Nöyryys on hyve, mutta nöyristelystä Lahdessa rankaistaan. Ylpeys omasta aikaansaannoksesta täytyy näkyä, mutta ylpeä ei saa olla. Täysiä täytyy painaa ja on oltava voitontahtoinen, nousematta liikaa pilviin. Ei ole helppoa löytää sitä kuuluisaa tasapainoa, mutta joka päivä mä opin. Askeleet voivat olla pieniä, mutta niitä tulee kuitenkin. On osattava katsoa aurinkoon, vaikka silmät tottuisivatkin hämärään. On luotettava, että lopulta ne siivet kantaa.