Tänään oli taas treenipäivä ja tällä kertaa koko perhe lähti tsemppaamaan äitiä. Samalla kun mä vedin kuntopiiriä, niin meidän 1,5-vuotias käyskenteli kokoajan ympärillä ja yritti tehdä samoja liikkeitä. Kuinka liikuttavaa! Kolmannella kierroksella pieni tyttö huutaa askelkyykkyjä vetävälle äidilleen ”hyvä äiti!”.

Vedin itseni aivan piippuun turvallisella kolmen kierroksen kuntopiirillä. Liikkeinä oli tänään:

• askelkyykky 20

• kyykkykävely eteen ja taakse 20/02
• askelnousu portaille 15/15
• vatsat (3 eri liikettä 20 kertaa)
• punnerrus 15
• lankku 1 min.

Viimeisen lankun kanssa oli todellisia ongelmia. Ei meinannut jaksaa enää ollenkaan. Kahdesti tipahti polvet maahan ja ihan omatoimisesti rankaisin itseäni lisäsekuneilla. Lopulta lysähdin maahan ja meinasin alkaa itkeä!

Onneksi mies ja lapset oli tsemppaamassa! Toisin sanoen mulla oli katsomossa kolme ihmistä seuraamassa, kun äiti jumppaa. Tai kuten 1,5-vuotias sanoo ”äiti umppaa”.

On muuten pitänyt monesti kirjoittaa hieman tuosta mun ”urheilutaustasta”. Siis, kun täällä Fitnetin sivuilla on monta fitness-urheilijaa kirjoittamassa, mutta mullahan ei ole fitness-taustaa, enkä tähtää muuhun kuin itseni kuntoon saamiseen.

Urheilutaustaa kuitenkin on sen verran, että viisivuotiaana aloitin satubaletin, josta aika nopeasti vaihdoin taitoluisteluun. Taitoluistelussa pääsin viiden vuoden jälkeen kilpamuodostelmaryhmään, mutta kanssaluistelijat olivat pään tai kaksi mua pidempiä ja innostus lakkasi siihen. Sitten alkoi reilun kahden vuoden yleisurheilu ja hiihto. HuKi eli Huhtasuon Kisa oli hiihtojoukkueeni nimi. Se oli Jyväskylässä JHS:n jälkeen vasta toiseksi paras hiihtoseura.

Olisko ollut jotkut piirinmestaruuskisat jossain Saarijärvellä tai vastaavassa paikassa, kun olin osallisena ja pannutin viimeisessä alamäessä. Sukset olivat kirjaimellisesti ristissä ja oma isä vielä just siinä kohdassa katsomassa. Huusin kaikki mahdolliset kirosanat jotka osasin ja jäin istumaan maahan. Sen jälkeen sanoin, että tähän loppuu mun hiihtoura. Isä naurahti ja sanoi, että hiihdä nyt edes maaliin saakka. Hiihdin maaliin ja lopetin siihen. Olin kolmannella luokalla.

Viidennellä luokalla meidän kouluun tuli uusi tyttö ja kuulin hänen pelaavan kaukalopalloa. Sama laji, jota isäni on pelannut siitä lähtien kun laji on Suomeen tullut. Tai keksitty. No, mä kysyin tältä Miuskilta, että saanko mäkin tulla teidän kaukkistreeneihin ja siitä alkoikin mun pisin urheilu-ura. Kymmenen vuotta pelasin kaukalopalloa ja 15-vuotiaana pääsin naisten SM-joukkueeseen. Se oli kova juttu sillon.

Treenejä oli useampi kerta viikossa. Juostiin Harjun portaita, vedettiin kuntopiiriä ja mäkinousuja jne. Kolme kertaa voitettiin naisten Suomen Mestaruus ja kerran pääsin pelaamaan myös maajoukkueeseen. Sitten kiinnostus lopahti ja hokkarit laitettiin narikkaan.

Kaukalopallouran jälkeen olen pitänyt kuntoani yllä juoksemalla, kuntosalilla ja pyöräilemällä. Syksyllä 2012 osallistuin töiden puolesta cross training-haasteeseen ja treenasin oman pt:n opastuksella. Ensimmäisen raskauden aikana taas innostuin joogasta, mutta en voi kehuskella säännöllisyydellä. Nyt sitten olen hurahtanut ihan täysin kuntopiiriin! Hauskinta tässä touhussa on se, että sen pystyy toteuttamaan missä vain.

Tänään paikkana oli taas tuo Meilahden urheilupuiston pesiskenttä. Ja mikä parasta, puolitoistavuotiaalla oli tilaa temmeltää! Sivukorvalla kuuntelin kuinka hänen isänsä saneli rajoituksia ”ei sinne”, ”älä laita suuhun”, ”mikä se on? Laita se pois”, ”se on roska, vie se tonne roskikseen”. Ja silloin kun hän ei tehnyt kepposiaan, hän pyöri minun jaloissani. Sain treenin kuitenkin päätökseen, mutta pieni valmentajani sen sijaan olisi halunnut jäädä vielä kentälle.