Tänään tuli aamulla kyllä ihan totaalinen turhautuminen! Oli heti aamusta sellainen olo, että pitäis tehdä kaikkea ja sitten samalla ei mikään kiinnosta. Nuorin lapsemme on valvottanut kaksi edellista yötä ja väsymys vaikuttaa heti psyykeeseen. Olin päättänyt mennä vetää kunnon treenin Töölö Gymille, mutta kun olin saanut toisen imetettyä ja toiselle aamupuuron edes jotenkin alas, niin eipä enää kiinnostanut mikään.

Se on ihan karmiva tunne, kun on miljoona asiaa mielessä mitä pitäis tehdä ja oikeasti tekis vaan mieli tuijottaa seinää. No, tässä hektisessä perhearjessa se nyt vaan ei käy, että äiti jää makoilemaan laakereilleen. Ulkona paistoi aurinko, joten pakkasin lapset rattaisiin ja itselle lenkkikamat pääälle.

Se on jännä juttu, miten paljon niitä tekosyitä saa keksittyä silloin kun on yksin. Siis tarkoitan, että mikäli mulla ei kolkuttaisi pään sisällä pieni järjen ääni, joka sanoo, että ulkoilu tekee lapsille ja itselle hyvää, niin olisin todellakin selitellyt, ettei väsyneenä kannata lähteä rehkimään.

Niin sitä sitten lähdin kuitenkin hieman tuohtuneena työntelemään rattaita aurinkoiseen, mutta tuuliseen säähän. Ja tadaa- en päässyt edes kymmentä metriä kotiovesta, kun tuli jo parempi mieli. Harmittelin kyllä, etten saa kävelystä sellaista raivoa mitä kunnon lihaskuntotreeni saa aikaan, mutta sain nähdä tyttäreni ihastuneen ilmeen, kun hän bongaili lintuja Hietaniemenrannassa.

Minulle äidiksi tuleminen ei ollut itsestään selvyys. En ole niitä naisia, jotka ovat pikku tytöstä lähtien haaveilleet valkoisesta hääpuvusta, kolmesta lapsesta ja kultaisestanoutajasta. Vasta kun tapasin mieheni, halusin perheen ja lapsia. Ja juuri hänen kanssaan. Äidiksi tuleminen on myös ollut minulle valtava henkisen kasvun paikka. Yhtäkkiä elämä muuttuu niin, että joutuu ajattelemaan kaiken ensin muiden kannalta ja vasta sitten tulet sinä itse. Hetkittäin tämä elämänmuutos on ollut myös kivuliasta. On ollut niitä päiviä, jolloin on tuntunut siltä, että sitä seuraa omaa elämäänsä sivusta. Lapsien myötä maailmankatsomus kuitenkin muuttuu. Itsekeskeisyys katoaa ja tilalle tulee rauhallisuus. Nimittäin mielenrauhallisuus.

Vaikka lenkille lähtiessäni olin hermostunut, etten päässyt salille treenaamaan, niin kotiovelle takaisin päästyäni olin hikinen, pirteä ja hyvällä tuulella. Eniten sain iloa siitä, että rattaissa istunut pieni lintubongari oppi reilun tunnin lenkin aikana sanomaan ”lokki”.