Jokaisella meistä on historia, joka on johdattanut meidät valintojemme kautta siihen, missä sillä hetkellä elämässämme seisomme. Joskus olemme kulkeneet monien mutkien kautta ylä- ja alamäkiä vuorotellen ja jopa hieman kompuroineetkin. Jokainen valintamme on osa elämäämme, halusimmepa tai emme. Voimme enää vaikuttaa vain nykyhetkeen ja tulevaisuuteemme. Taakse ei koskaan liikaa kannata katsoa, mutta joskus on hyvä kurkata hieman olkansa yli, jotta näkee ja muistaa mistä olemme tulleet ja mihin haluamme olla menossa.

Kurkistetaan siis hieman minun olkani yli. Kuka onkaan tuo tummatukkainen tyttö, jota Saraksi kutsutaan.

Mä olin ihan tavallinen lapsi, tavallisessa perheessä eräässä pikkukylässä. Päivät vietettiin kavereiden kanssa, koulussa ja erilaisissa harrastuksissa. Kesät käytiin asuntovaunulla kiertämässä Suomea ja talvisin käytiin Kanarialla ottamassa viikko aurinkoa. Tavallinen perhe ulospäin peruskliseinee. Sain kuitenkin jo pienenä olla siinä siunatussa asemassa, että minun annettiin harrastaa. Sain aina vanhemmiltani kannustusta kaikkeen, mitä halusinkin tehdä. Ajan myötä harrastukset vaihtuivat ja lajit muuttuivat, mutta aina sain tehdä. Aina liikuin ja olin menossa suunapäänä johonkin.

Teinikiukkujen keskellä, kahdeksannella luokalla havahduin kuitenkin asiaan, minä olin pullukka. Tuona hetkenä jotakin sisälläni särkyi. Yht´äkkiä en enää ollutkaan huoleton lapsi, vaan teini, joka ei ollut tyytyväinen itseensä. Peilistä katsoi monia luokkakavereitani pyöreämpi tyttö ja tuolloin tein päätöksen, että tuo peilikuva muuttuu. Aloin käymään lenkillä. Menin kavereiden kanssa jumppaan ja aerobic-tunnille. Kävelylenkit vaihtuivat juoksulenkeiksi ja askel muuttui kevyemmäksi samalla, kun ulkomuoto koki positiivisen muutoksen.

Vuodet vierivät, kasvoin ja aloin vuosi vuodelta nauttimaan liikunnasta entistä enemmän. Välissä syömisen ja liikkumisen suhde ei ollut se kaikista tervein, mutta sekin kipuilu ylitettiin. Liikuin viikottain paljon, kävin ryhmäliikunnoissa, ohjasinkin niitä useita vuosia. Jumppasin kotona, juoksin säännöllisesti erinäisiä lenkkejä. Kokeilin liki kaikkia lajeja, mutta yksi asia minulla oli inhokki kuntosali. Julistin kovaan ääneen, kuinka mikään muu laji ei ole niin hyvä, kuin juoksu ja punttien paukuttelu on ihan urpojen hommaa. Eihän siinä tule edes hiki…. vaan eipä tiennyt meikätyttö silloin minkä mörön suustaan päästi 🙂

Elettiin joulukuuta 2012 kun minut houkuteltiin salille. Menin sinne hieman pitkin hampain… ennakkoluuloisena. Olin toki ihan innostunut kokeilemaan, miltä tuntuu treenata, kun joku ihan oikesti neuvoo. Olin silti skeptinen, sen myönnän. Lieneekö kuitenkin vuodet välissä tehneet tehtävänsä vai oliko opettaja ensiluokkainen, rakastuin rautaan. Parin kunnon treenin jälkeen jouduin pyörtämään kaikki aikaisemmat puheeni kuntosalitreenaamisesta. Olin myyty. Kiitos asianosaiselle.

Jatkoin treenailua kevään ja kesän 2013 enimmäkseen itsekseni. Joskus sain treeniseuraa ja kullanarvoisia neuvoja miten ja mitä treenata, mutta lähinnä se oli vielä tutkimusmatkaa pelottavien salimörköjen keskellä laiteviidakossa. Olen kuitenkin aina ollut melko kunnianhimoinen luonne ja omannut ihan törkeän kovan kilpailuvietin. Varsin pian alkoi elää haave valmentajasta ja kisaamisesta. Jotenkin tuntui, että homma tarvitsee jonkun ”maalin”, jota kohti tähdätä. Tiesin, että olin muuttamassa pian Helsinkiin ja tiesin sieltä erään ihmisen, jonka halusin saada valmentajakseni.

Tuli syksy, tavarat löysivät paikkansa Helsingin asunnostani ja otin yhteyttä valmentajaani Aki Mähöseen. Tapasimme muutaman kerran, juttelimme ja vaihdoimme ajatuksia. Tiesin, ettei valmentajavalintani tulisi olemaan helppo, mutta tiesin etten ole helpoin luonne itsekään. Vahva ja tuittupäinen savolaistyttö tarvitsi vielä tuittupäisemmän vastaparin. Halusin kokeilla mihin minusta voisi valmentajan kanssa olla. Olin aina ajatellut bikinissä kisaamista, vaikkakin lihaksikkaampi body-vartalo olikin enemän omaan mieleeni. Tässä kohtaa en uskaltanut vielä luottaa omiin rahkeisiini, mutta onneksi hyvin pian Aki jo luotti.

Marraskuussa 2013 aloimme treenata yhdessä, ajatuksena ”katsotaan niitä kisoja sitten kun se on ajankohtaista”, mutta yht´äkkiä jo maaliskuussa 2014 aloitin jo ensimäisen kisadiettini- jännän matkan kohti Nordic Fitness Expon kisalavoja. Lopulta seisoin sm-kisojen line upissa alle kahden vuoden treenaamisella, vuoden kunnollisella panostuksella!

Ensimäiset kisani potkaisivat vielä ajatusmaailmani ja innostukseni ihan uudelle tasolle ja nyt rullataan kohti uusia tavoitteita. En treenaa pelkästään kisaaminen silmissä, vaan rakkaudesta koko lajiin. Haluun kehittyä ihmisenä ja oppia tuntemaan itseni ja kroppani. Haluan haastaa itseni uudelleen ja uudelleen. Kliseistä tai ei, enää ei puhuta harrastuksesta. Puhutaan elämänpituisesta matkasta, tavasta elää.

Jääthän siis seuraamaan, mihin tämä polku minua kuljettaakaan?