Hanki koiranpentu, kaikki on paljon ihanempaa! Vai onko?

Siitä on nyt vuosi kun mun vanhemmat hankki uuden metsästyskoiran, faija tosiaa juoksee joka syksy papan ja muiden ukkojen kaa metässä. Ennen meillä oli meijän kaunis jämtlanninpystykorva, nimeltä Seri. Nyt se on yli vuoden juoksennellu koirataivaassa hirvien perässä! Noh tulin silloin just kotia jostai reissusta, ei mitää muistikuvia enää mistä, mutta kumminkin. Takahuoneessa odotteli pieni harmaa pallero, meidän Lala. Sekin on jämtti! Tietenkin hyvä kaverini Saga hankki myös koiranpennun samoihin aikoihin, oon tosi hyvä kaveri ja en muista sen rodun nimeä.. Mut pointti oli se et koiravauvvoja alko olee joka paikassa ja mä sit painin kauhean koirakuumeen kanssa noin vuoden. Ok, oon aina halunnu oman koiran, kun asun omillani. Tuli viime elokuu ja meillä oli Tompan kans vihdoin rahaa. Se tuli tosiaan ehkä ensimmäisenä nyrkkinä kasvoille, kuinka kalliita jotkut rodut on. Sit se vaan tuli soitto kasvatille ja kohta me oltiinki hakemassa Vantaalta pientä karvapalloa. Onnellisina, jännityksissä, varmoina, koska eihän tässä nyt mitään! Ollaan me molemmat kasvettu koirien ja muiden lemmikkien ympärillä, mikä siinä olisi niin vaikeaa.

Se tuli kyllä aika nopeaa, kun sinä päivänä me vaan päätettiin, että tänään me haetaan koira. Joku lukee tätä ajatellen, onko tuo ihan tyhmä, ei koiraa vaan saa päivässä. Joo, sen minäkin hokasin kun yritin ottaa kasvattajiin yhteyttä, soittelin, laitoin sähköpostia ja vaikka mitä. Kukaan ei vastannut, ei edes sanonut kieltävää vastausta. Sitä mä en ymmärrä tosiaan kasvattajissa, että heti jos vähän nuorempi henkilö kyselee pennuista niin se onjo suoraan pakit. Vielä inhottavampaa on kun ei edes vastata. Olin jo nakkaamassa sen viikon aikana hanskoja tiskiin, eikö perkele kukaan osaa vastata!! Kunnes yksi vastasi mun soittoon, ystävällinen herra sanoi, kyllä meilä vielä on yksi kleinspitzin uros. Harmikseen ja meidän onnekseen pennun varannut perhe ei jostain syystä sitten pystynyt tarjoamaan hänelle kotia. Sovittiin, että tavataan ja he tykästyivät meihin ja me saatiin meidän uusi 4kk ikäinen perheenjäsen. Apua, en uskaltanut ees eka kertoa mutsille, että mitä tuli tehtyä. Paljon pentu makso ja sinne meni opintolaina! Mutta en mä sitä ajatellut menetyksenä, vaan järkevältä sijoitukselta.

Matkalla me sitte mietittiin mikä me sen nimeksi annetaan. Alpot ja Ismot pyöri mielessä, jossakin välissä sitten tuli Sergei ihan vitsillä. Sebastian kuulosti hyvälle ja Sergei, koska pentue on tosiaan kotoisin Venäjältä. Päädyttiin sitten lyhyeen ja päheeseen, Sebu! Meijän pikku Sebu.

Siinä se sitten istuin raukka ihan peloissaan mun sylissä autossa. Ei se matkalla uskaltanut edes vettä juoda ja kun yritti hihnaa laittaa niin ei kyllä liikuttu mihinkään. Kotia ku päästiin, se nökötti nurkassa kauhistellen. Ihme kyllä, eise yöllä itkeny ikävää, tai sit oon vaa sikeäuninen. Mä olin onneks saikulla koulusta sen viikon ja totuttelin Sebun kanssa uuteen ympäristöön. Ja siitä lähti kauhea paskan ja kusen valtakausi. Aamulla aina heräsi ihanaan ulosteen aromiin ja hyvä ettei suoraan astunu lätäkköön. Onneksi se osaa hommat tehä paperille, mut se on tommone hulivili ni pikku pisuja meni välillä vähän ohi. Kengät syötiin, neljät laturit on purtu, laskut sai välillä kyytiä. Oikeastaan kaikki sai kyytiä, minäkin kun piti kokoajan juosta alhaalla Sebun kanssa. Naapurin pappakin kyttäsi kun mentii kerrostalon viereiselle nurmialueelle kyykylle. Pitkään aina katsookin, nostaako tuo hulttiotyttö pois noita ulosteita. Kerran oikein hymyilin hänelle samalla kun keräsin ulosteita pussiin, hihi.

Meille onkin pari kertaa tullut luukusta omatekoisia valituksia, että meiltä kuuluu muka kauheaa koiran räksyntää. Esim. voisin hankkia koiralleni sähköpantaa jne. Vähän aikaa mietin, onko tämä ees mahollista, ku ei tuosta pikku apinasta lähe kyllä paljoa ääntä. Yöllä se nukkuu ja päivällä haukahtaa pari kertaa, jos joku tulee ovesta sisään, ei muuta. Jätinkin sitten pari kertaa läppäristäni kameran päiväksi päälle ja vihdoin näkisin, mitä se siellä päivät hommaa ku ollaan koulussa. Vähän leikkii ja nukkuu ja taas vähän jyrsii jtn luuta. Kun taas valitus lappu tuli, kirjoitin vihoispäissäni muka nokkelana takaisin siihen samaan lappuun mielipiteeni asiasta ja vein sen aulaan. Aamulla lappu oli kadonnut ja enään ei ole näkynyt lappuja. Lapussa kehotin, esim. tulemaan meille keskustelemaan yhdessä ongelmasta ja voimme yhdessä ihmetellä videoita. Nyt sitten aulassa joku toinen oli laittanut myös valitus lapun, että heilläkin on pentukoira ja se opettelee olemaan yksin ja on saanut tarpeekseen valituksista. Tulin siihen tulokseen, että meidän kerrostalossa siis asuu yksi kunnon Ulla Taalasmaa. Sinänsä jännä, että koiran haukkuminen on jotakin häirinnyt. Sillä mä saatan välillä kyllä soittaa musiikkia aika kovallakin ja Tompan kanssa taas välillä huutaa kilpaa. Noh nämä on näitä.

Sitäkään ei tosiaan kukaan kertonut, että kun sulla on vähän tommonen pehmolelun näkönen koira, rauhassa et saa varmastikkaan olla. Ennen oon menny lenkille heittämään aivot narikkaan, nyt saan hymyillä oikein väkisin jokaselle vastaan tulijalle. Joka toiselle mammalle jäädään sitten ainakin vartiksi hihittelemään kuinka lutunen se Sebu nyt on. Kuulostan varmaan kauhealta koiranomistajalta, mutta en mä ole tottunut kokoajan höpöttelemään koirista. Varsinkaan kun mua ei suoraan sanottuna hirveästi kiinnosta sen Irmelin 5-vuotias Fifi jolla oli ripulia. Varsinkin kun monesti oon vaan ihan homeessa vaan äkkiä juossut alas ja äkkiä takas sisälle, vaan ei! Pakkohan siinä jäähän pitämään koiraklubia vaikka oiski kiire johonki. Mäkin kumminki oon semmone, etten viiti vaan mulkasta ja lähtä kävelee. Siinä sitä sitte väännetään sitä hymyä korviin ja puhutaan kaikki läpi koiran karvasta punkkeihin.

Kerran vähän kuumotti kun ooteltiin Sebun kanssa, et mun hyvä kaveri Jemina käy hakemassa kotoaan kamppeita. Istuskelin puiston penkillä ja mua kohti käveli vanhempi herra ja rupesi vaan silittelemään Sebua. Jotakin se höpötteli kuinka söpö Sebu on ja nappasi sen jo syliinkin, ilman lupaa. Viereenki istu ja alko kertomaan elämäntarinaa koirista. Ei siinä mitään, mut tosi paljon tämmösiä ”tungettelioita” on aika paljon. Ei kysytä lupaa saako silittää, eikä kysytä voiko sen ottaa syliin. Kerran yks nainen otti Sebun tuosta noin vaan syliin ja alko tutkimaan sen hampaita? Sanoi olevansa paljon tekemisissä koirien kanssa. No hieno homma! Ei tarvi silti mun koiraa alkaa käpälöimään keskellä katua. Ei mulla tule ikinä mieleenkään mennä tuntemattoman koiran luo härppimään ilman lupaa, ikinä tiedä miten se voi käyttäytyä vieraita kohtaan. Sitten ne sankarit menee ja kappas se puri sulta käden poikki. Sen jälkeen märistään kuinka se koira joutuis lopetukseen, no mitään ongelmaa ei olis, jos jättäsitte toisten koirat rauhaan. Joo aika radikaalisti ilmastu, mutta toivottavasti ymmärsitte mitä meinasin.

Mutta tällästä tää on varsinkin alussa kun vielä kasvetaan ja opitaan. Ei kukaan kertonut kuinka henkisesti raskasta se välillä on kun koira ei vielä ole oppinut kaikkea. Vielä se lisää bensaa liekkeihin, kun vaikka esim. sun koira ei ole vielä oppinut sisäsiistiksi. Niin sua katsotaan vinoon ja saatat saada vähän vittuilevaa kommenttiakin siitä kun et ole tarpeeksi hyvä kouluttamaan sun koiraa. Mutta monikaan ihminen joka ei ole ikinä koiraa omistanut, ei ymmärrä, että kaikki koirat ei ole samanlaisia. Vaikka sen Erkin kultanennoutaja olikin niin kiva ja ihana, niin meinaako se et mun kleinikin ois samanlainen samoissa tilanteissa. Koirillakin on luonteet ja ikä ja moni asia riippuu mistä roikkuu.

Meijän mutsi ja mun pikkusisko Pauliina on ihan hulluna Sebusta. Välillä tuntuu, et mutsi haluaa meijät käymää Oulussa vaan Sebun takia! Sille se ostelee kokoajan kaikkea ja soittelee kuinka se osti sille talvitakin ja uuet tossut talveksi ja vielä vähän leluja! Ihana vaan ku äitikin auttaa ja ottaa mielellään sen hoitoon kotiin, se on ollu aina hulluna koiriin. Välillä se soittelee, mitä Sebu puuhaa ja varmistaa, että otetaanha me Sebu mukaa joka paikkaan. Niinkun se itsestään sanoo, Äiti on kunno koiramummi. Kuulema haluaa vielä ollakki jonku aikaa niin, eikä vielä oikea mummi haha. Mä harkitsen, että karvattomia vauvoja tähä taloo ei vielä piitkään aikaa tule! Faijakin on ihan mielissään Sebusta, vaikkakin se on aina sanonut, että lellikupinhaukkujat on turhia koiria. Niimpäniin. Kaikkihan tuosta prinssistä on mennyt sekaisin, katsokaa nyt. Kukapa siitä ei menisi.

Mitä se on sitten elämä koiranomistajana. Mulla ei ainakaan ollu aavistusta kuinka rankkaa tää koiran omistaminen oikeasti on. Silti, vaikka mun lempi kengät on riekaleina. Silti, vaikka mulla menee paljon rahaa Sebun leluihin, ruokaan jne. Aamulla ennen kukonlaulua kuolleena lähteä kylmään ulkoilmaan töröttelemään koiran kanssa. Kämppä näyttää entiseltä. Ai että vielä kun on satanut ja oikeen kunnon kuraa on joka paikassa ja valkoset housut on, noh ei nää valkoiset. Silti, vaikka kuinka hanurista se välillä on, en antaisi Sebua pois. Se on kuin oma lapsi, sille ei vaa tarvi onneksi antaa viikkorahaa tai hakea sitä pois reeneistä. On se vaan ihanaa herätä kun Sebu nuoleskelee sormia. Aina joku ikävöi sua kotona ja kun tuut kotiin, toinen on elämänsä onnessaan nähdessään sut. Halata pientä kultapoikaa, kun tuntuu että kaikki kaatuu. Sebu on aivan ihana ilopilleri, minun pikku poika. Vaikka se kerran oksensi autossa etupenkillä mun puhelimen päälle ja mun puhelin haisi viikon lervalle. Tuli mun elämästä silti paljon ihanempaa ja yllätyksellisempää, kun Sebu on rinnalla. Mun koirakaveri.