Tämän uuden blogiprojektin myötä haluan valottaa hieman edeltänyttä kisavuottani, sillä se vaikuttaa paljon tämänhetkiseen tekemiseeni ajatuksentasolla ja kokemuksena. Lisäksi kokoajan käynnissä oleva dietti ja ajatus lähestyvästä syksystä saa arvioimaan edellistä kisakautta aina uudelleen ja uudelleen. Mikä siinä onnistui ja missä ehkä mentiin hieman metsään? Millainen oli tuo kisavuosi ja millaisia ajatuksia se minussa kaikenkaikkiaan herätti?

Minähän olen tosiaan lajin parissa melko uusi. Kuukausi­ sitten, kun olin treenaamassa Oulun Classic Gymillä, aloin hullunlailla nauraa kesken aerobisen treenin, vaikka ylämäki-askelkyykkyssä ole sinällään mitään kovin hauskaa…. näin seinällä kuvan, joka on otettu samaissa paikassa 17.3.2013. Kuva oli Anna Virmajoen bikini-leiriltä, joka oli ensimäinen kosketukseni missään määrin kisaamisen maailmaan. Oli vasta aloittanut koko treenaamisen ja kaikki oli minulle ihan uutta, mutta tuolla leirillä jokin liikahti sisälläni.

Vuosi tuon kuvan ottamisesta aloitin ensimäisen kisadiettini. Dietin aloitus tuli puun takaa. Aki ilmoitti minulle torstai iltana, että maanantaina aloitetaan. Aluksi olin jopa hieman vihainen siitä, miten asia minulle yllätyksenä ilmoitettiin. Jälkikäteen kuitenkin ajateltuna se oli hyvä, sillä siten minulla ei jäänyt aikaa panikoida itseäni hengiltä tai syödä koko lähikauppaa tyhjäksi. Matka kuulosti maaliskuulta lokakuulle pitkältä, mutta en edes oikein käsittänyt mitä tuo aika tulisi pitämään sisällään. Olin vailla minkäänlaisia ennakkoodotuksia tai käsityksiä tulevasta. Pystyin vain tekemään niinkuin minua neuvottiin. Tällaiselle stressaajaluonteelle se tietynlainen tietämättömyys oli alkuun hyväksi, koska jälkikäteen ajateltuna se suojasi minua. Jos olisin heti tiennyt mihin prässiin dietti minut vie, olis matka syksyyn tuntunut varmasti vielä paljon pidemmältä ja rimakauhu olisi saattanut saada jäävuorimaiset mittasuhteet.

Alkudietti meni leppoisasti. Ensimäisinä kuukausina ainut asia mistä tiesin olevani dietillä oli se, että herkut oli pannassa ja aamuisinkin menin jumppaamaan. Omat lähtökalorit dietille olivat melko korkeat ja nälkä oli vain sana- ei tunne. Kesällä- juhannuksen tietämillä aloin itse havahtua omaan kuntooni. Yht´äkkiä massusta moikkaili aamuisin kasa palikoita ja löysin ensimäistä kertaa itseltäni olkapäät. Ihmiset alkoivat huomata muuttuvan ulkomuotoni ja oma motivaationi kasvoi tulosten näkymisen myötä. Aloin aidosti tuntea, että homma etenee ja ensimäistä kertaa aikoihin pystyin katsomaan peiliin jokseenkin tyytyväisenä itseeni. Samoihin aikoihin kohtasin kuitenkin ensimäiset univaikeudet ja aloin ymmärtämään, mitä tämä dietti tulee vielä minulta vaatimaan. Pian kävi selväksi, ettei alakroppa ei mene yhtään yläkropan kanssa samaa tahtia dietissä mukana. Ruoan kanssa kikkailtiin, mentiin pienillä ja korkeilla kaloreilla vuoronperään, treenattiin kovaa aamua ja iltaa. Aloin huomata itsessäni asuvan pienen zombin. Elämänfilmi hidastui ja joskus yksinkertaisetkin asiat vaativat aivoilta tuplakäskyttämistä. Päivärytmiä säännönmukaistamalla ja ruokailujen paikkoja hieman muuttamalla uni saatiin kuntoon ja jalat mukaan diettiin. Tässä vaiheessa ymmärsin ensimäistä kertaa elämässäni aidosti unen tärkeyden.Väsymys oli kokoaikaista, mutta työt ja treenit hoidettiin kunnialla ja kaikesta huolimatta nautin kokoajan suunnattomasti. Välillä tuntui, että dietti oli kujanjuoksua aikaa vastaan. Akin ohje olikin ”Älä ajattele aamulla edes iltaa. Ajattele korkeintaan elämää seuraavan treenin loppuun tai seuraavaan ruokaan”. Ja tuolla lauseella oli väsymyksen kanssa eläessä iso apu. Jotenkin se, että sai paloiteltua päivän pieniksi osioiksi helpotti kaiken sen työmäärän käsittelyä ja suorittamista väsymyksen keskellä.

Jyväskylän karsinnat tulivat. Se oli minulle henkilökohtaisesti todella jännittävää. Ensimäinen kosketus kisaamiseen ja siihen, mitä ei yleisölle näy. Alunperin olin asettanut itselleni tavoitteeksi, että jos karsinnoista pääsisi läpi ja Lahteen. En osannut yhtään ajatella tai verrata itseäni tai kuntoani muihin, enkä oikeastaan edes halunut. Enää pystyin vain tekemään parhaani. Ensin läpäistiin eliminaatiokierros ja kohta minulla olikin jo finaalipaikka. Olin riemuissani, sillä oma henkilökohtainen tavoitteeni oli täytetty. Lopulta nappasinkin karsinnoista toiseksi isoimman pokaalin ja paikan Lahteen.

Suoraan sanottuna olin helvetin onnellinen ja innoissani. Vaikka halusin pitää jalat maassa ja matalaa profiilia, nyt jälkikäteen ajateltuna en siinä onnistunut. Huomaamattani ja hieman häpeäkseni aloin ehkä luulla kuntoni olevan parempi, kuin se olikaan. Vaikka tiesin sm-kisojen olevan tiukka kisa, aloin haaveilla sielläkin sijoittuvani. Karsintojen ja Lahden välinen kuukausi tehtiin vielä pirunlailla töitä ja helppoa se ei missään nimessä ollut. Dietti on jo itsessään raskasta ja stressaavaa ja kun siihen vielä yhdistettiin hieman repaleinen henkilökohtainen elämä ja pari surullista perhetapahtumaa, oli henkinen puoli todella kovalla koetuksella. Onneksi tukena oli kuitenkin ihania ystäviä ja jostakin mun sisältä aina kaikesta huolimatta huusi ääni ”kerää ittes nainen”! Muistan, kuinka mulle jossakin vaiheessano jopa sanottiin, että kroppahan sulla kestää, mutta kestääkö sun pää ton kaiken myrskyn keskellä…itseppäisenä luonteena halusin kuitenkin jatkaa.
Lopulta EXPO-viikonloppu tuli ja lähdin Lahteen. Ilmottauduin ja majoituin hotellille. Hotellilla olin helvein yksinäinen. Kirjaimellisesti. Istuin hotellilla illalla ilkosillani väriä kuivatellen, viiniä litkien ja ajattelin, että tässäkö tämä nyt on. Samalla olin jälleen äärettömän onnellinen ja innoissani. Jakomielitautistako? Kyllä. Kuitenkin näissä hetkissä on tärkeää muistaa se, että se kiteyttää niin pitkän taipaleen, ettei ne tunteet varmaan kenelläkään koskaan ole kovin yksiselitteiset. Ja kun oma luonteenlaatuni on vielä todella tunneherkkä ja ailahteleva niin fiilishän päänsisällä on kuin Stockan hulluilla päivillä konsanaan.
Kisaviikonloppu oli kaikenkaikkiaan hieno. Paljon uusia ja vanhoja tuttuja, kokemuksia ja tottakai itse kilpailut. Lavalla oleminen on minulle ollut ensimäisestä kisasta asti nautinto. Se tunne siellä lavalla on ihan uskomaton ja vaikka olen aikaisemminkin harrastuksissani paljon esiintynyt, ei mitään ennenkokemaani voinut verrata tässä lajissa kilpailemiseen. Lähtökohtaisesti olin kuitenkin pettynyt sijoituksiini ja kisojen jälkeen kotiin ajaessa minut valtasi todella tyhjä olo. Itkin koko kotimatkan- kyyneleet vaan vierivät. Kotiin päästyä en kolmeen päivään noussut sängystä. En yksinkertaisesti kyennyt. Ei siksi ettenkö olisi fyysisesti jaksanut vaan, koska olin henkisesti niin rikki. Olin pettynyt ja koin pettäneeni monta ihmistä. Koin olleeni nolo ja nyt minua tukeneet ihmiset häpeäisivät. Kuinka hullu ajatus?! Tämähän on kilpaurheilua, arvostelulaji, jossa sijoitukset eivät koskaan ole yksiselitteisiä ja jokainen tekee parhaansa. Nyt sen ymmärrän, mutta tuolloin ei päässä ollut yhtään selkeää ajatusta.

Kolmen päivän jälkeen nousin sängystä, menin jalkatreenille. Ajattelin, että se on vain uskallettava, muuten jään vaan laakereilleni makaamaan. Muistin samantien, miksi aloitin alunperin. Päätin, että ensi kerralla parempana ja virheistä oppineena. Päätin, että toiste en halua tuota lamaannuttavaa tunnetta kokea. Ja liekkö tuon ajatuksen voimalla, vai kisavuoden kasvattamana sain samantien lyötyä täyden höngyn päälle. Ruokaa ja treeneistä tehot irti. Palauduin hyvin ja nopeasti, ilman mitään ongelmia joista monesti puhutaan. Ehkä olin onnekas, ehkä pohjat ja dietti olivat hyvät ja minulle oikeanlaiset- mene ja tiedä.
Monta asiaa minulla on ollut kisoista asti mielessä, mihin haluan panostaa, minkä haluan ensi kerralla tehdä toisin ja mikä vastaavasti toimi hyvin. Olen jutellut asioista valmentajani kanssa ja molempien ajatusmaailmat kohtaavat hyvin. Poseraamista täytyy entisestään harjoitella ja asentoihin on saatava tarkkuutta. Lisää alakertaa ja olkapäitä. Tavoitteita täytyy olla, mutta liian takki auki ei leikkiin kannata lähteä liikkeelle. Onneksi näistäkin oppii- ainakin meikäläinen yrittää.

Nyt on takana uutta diettiä 7 viikkoa ja kiloja on karissut reilu 5. Osin mennään samalla kaavalla kuin viimeksi, osin hieman viilaillaan- mutta asenne on vähintään sama sata. Treenimäärät oli ”offilla” käytännössä tuplat edellisvuoteen ja ne tehot- no ihan eriluokkaa. Ja todella jännityksellä odotan, näkyykö se myös syksyllä tuloksissa, toivotavasti. Tänä vuonna aijon olla parempi ja vahvempi, niin henkisesti kuin fyysisestikin! Kukaan ei tee tätä projektia meidän puolestamme.

Kaikki on kiinni meistä itsestämme- toisto toistolta ja valinta valinnalta.