Aloitetaanpa taas hitorian lehtien havinalla…

Pikkutyttönä pihaleikit, hiihtokisat, kaveriporukan pesäpallopelit kesä-itana ja jatkuva järvessä polskuttelu. Sitten tuli yleisurheilu jossa olin muuten ruokottoman huono, tanssi, lenkkeily ja ryhmäliikunta. Kävelylenkit kyllä, se söpö sauvakävely vaihtui juoksuaskeliin ja aerobic pumppituntiin. Armeijassa rymyttiin vyötäröä myöten suossa ja veri maistui kurkussa samalla, kun hengitysilma höyrysi harmaana pakkasilmaan. Joka paikkaa kolotti, mutta oli kivaa, ihan helvetin kivaa. Lenkit piteni, jossakin vaiheessa juoksin puolimaraton pituuksia ilman pienintäkään ongelmaa. Viikottainen pumppitunti oli vaihtunut kahdeksaan itse ohjaamaani tuntiin. Oli kuntopiiriä, steppiä, pumppia, compatia, jotakin perus jumppaa, lasten liikkaria… ja sitten tuli vielä se sali. Kaikenkaikkiaan kun lajivalikoimaa katsoo taaksepäin, uskallan sanoa olleeni melko monipuolinen terveysliikkuja.

Rautaan ja salilla käymiseen rakastuin palavasti reilu kaksi vuotta sitten, ei jäänyt enää aikaa muulle urheilulle. Hetkellisesti sulkeuduin kuplaan, jossa fitness, eli kehonrakennus, oli kuningaslaji ja naureskelin omallekin historialleni. Viime dietin kuluessa aloin kuitenkin havaita itsessäni vahvaa itsetutkiskelua ja sen mukanaan tuomaa kyseenalaistamista. Jalkojeni tulehtumisen myötäjouduin jättämään juoksulenkit minimiin ja suoraan sanottuna olin todella surullinen, tunsin itseni rammaksi. Aloin miettimään omaa liikuntahistoriaa ja tajusin, kuinka paljon kaipasinkaan kaikkea, mitä ennen tein.

Mitäs tämä nyt omassa elämässäni tällä hetkellä tarkoittaa? Juoksemistahan minä rakastan käytännössä yhtä paljon, kuin raudan paukuttelua, mutta kun penikat ja sääret vaivaa, täytyy niitä suojata vielä rasitukselta ja tämä lysti on toistaiseksi vielä pannassa. Olen kuitenkin palannut ryhmäliikunnan pariin! Jep, uskokaa tai älkää. Tosin, zumbaamaan minua ei enää koskaan varmasti saa, eikä hermot mihinkään joogaan kestäisi mennä, mutta olen ottanut ainakin loppuvuodeksi viikkoohjelmaani Les Millsin Grit-tunnin. Tunti on 30 minuutin mittainen, todella korkean intensiteetin ja sykkeen tunti, joka mielestäni liippaa lähelle crossfittiä. Tunnilla tehdään muutaman minuutin ”pattereissa” erilasia liikesarjoja levytangon ja painojen avulla, paljon hypyjä, vatsoja ja punnerruksia. Fiilis on rintalastan alla, kun ala-asteen juoksukilpailuissa, veri maistuu ja tukka on tunnin jälkeen, kuin suihkusta tulleena- läpimärkä. Ihanaa repiä itseltään kerran viikkoon tällalailla sykkeet kattoon ja vähän erilaisella liikuntamuodolla. Toinen iso muutos on tapahtunut salin puolella. Loppuvuoden aikana vedetään 5 punttia/viikko, jotka painottuvat hieman voimailun puolelle. Minulla on kyykky- ja penkkiohjelma, molempia treenataan kahdesti viikossa. Selkä on treeninä lähimpänä vanhanmallista treenityyliä, mutta sinnekin lähdetään rohkeasti ajamaan rumempia ja isompirautaisia sarjoja sekaan. Olen ihan hurjan innoissani ja aijonkin jatkossa päivitellä säännöllisesti kyykyn ja penkin kehitystä ja tuloksia!

Kyykkyvideota ekoista ohjelmanmukaisista treeneistä täältä!

Jos joku haluaa boksittaa elämänsä tai elää kuplassa, niinkuin lajin piirissä sanotaan saa sen toki tehdä. Omasta mielestäni se vaan sulkee liikaa muuta elämää pois. Elämäni ei tule aina olemaan fitnestä, enkä halua, että sen ”kadottua”, elämääni jää tyhjä aukko. Uskon, että ihminen on toiminnallinen kokonaisuus, jossa ei kaikkea ”epälajinomaista” harjoittelua tarvitse missään nimessä jättää pois. Sen sijaan uskon, että ne voivat jopa tukea toisiaan ja antaa ainakin henkiselle puolelle positiivisia virikkeitä ja ärsykkeitä. Mä näen sen niin, ettei ihminen puusta laskeutuessaan ja luolista ulos tullessaan ollut bodari. Se oli toiminnallinen kokonaisuus. Ja sitä minäkin haluan olla. Monipuolinen urheilija, toiminnallinen kokonaisuus, enkä pelkkä puolenvuoden offi ja diettisykleissä elävä lavakissa.