Jokaisella on joskus päiviä jolloin kaikki, aivan kaikki, ottaa päähän. Silloin voi hermot repiä riekaleiksi niin työpaikka, huono treeni, bussista myöhästyminen tai lempiohjelman missaaminen telkkarista. Parisuhteessa olevilla voi kumppanin naama pänniä satasella tai lasten itku sulattaa aivot. Huonot päivät kuuluvat elämään ja niiden huonojenkin tunteiden täytyy antaa tulla, mutta on eri asia antaa niiden tulla ja hetken päästä siirtyä eteenpäin, kuin jäädä vellomaan.

Mä olen ennen ollut velloja. Olen saattanut viikko tolkulla voivotella sitä, kuinka päässä oleva moppi surettaa, mutten ole saanut vain mentyä kampaajalle. Olen vain surkutellut. Liian kauan kulutin itseäni työssä, joka oli ”ihan kivaa”, mutta ei se kyllä kovin suuria (ainakaan positiivisuuden tunteita) herättänyt. Saatoin kihistä jonkun ihmisen käyttäytymisestä ilman, että viitsin itse avata asiasta suutani ja sanoa että ”musta tää nyt ei oo kovin jees”. Maidon loppuminen pilasi illan ja pilalle mennyt kynsienlakkaus vei fiilikset tyttöjenillasta. Velloin siis kaikilla elämän osa-alueilla ja unohdin elää.

Kun katson taakse omaa elämääni, näen satoja, jopa tuhansia kompromisseja, joihin en ole ollut tyytyvväinen. Näen ”no menee tämä näinkin” asennetta. Näen pyörrettyjä päätöksiä ja jatkuvaa sovittelua. Sen sijaan, kun katson viivaa jolla nyt seison ja elämänpolkua edessäni, näen, että nyt siinä on ne asiat ja juuri sellaisina, kuin haluan niiden olevan. En olisi uskonut, että löytäisin työn, jossa viihdyn näin hyvin, kuin nykyisessäni viihdyn. Se vaati riskeja, mutta ne kannattivat. Ympärillä on ihmisiä, joiden haluan siinä olevan ja joiden tiedän vaikka hyppäävän kalliolta kanssani, jos tilanteet niin vaatisivat. Olen terve ja jokainen lihaskolotus on itse rakkaudella hankittu harrastuksessa, jota en koskaan vaihtaisi pois. Asun kaupungissa, josta on sataprosenttisesti tullut minulle koti ja kohta se unelma vielä täydentyy, kun pääsen takaisin keskustaan asumaan. Saan olla mukana erilaisissa projekteissa ja yhteistöissä joista ennen en osannut edes haaveilla. Voin olla siis aika tyytyväinen- saan tehdä asioita joita rakastan ja ihmisten kanssa joiden kanssa haluan. Paljon se on vaatinut. Monta hyppyä tuntemattomaan, monta kaatumista ja laastaria. Lukuisia itkuja, naarmuja ja luopumisia mutta ne ovat kannattaneet.

Syksy on minulle aina ollut sellainen ”uuden alku”. Ehkäpä se johtuu siitä, että olen syksyn lapsi. Tai sitten aina paljon harrastaneena ja touhunneena syksy on tuonut ne uudet aktiviteetit ja kuviot elämään. En tiedä mikä nyt tänä vuonna on minut saanut entistä enemän ajattelemaan oma elämääni ja käyttäytymistäni- ehkä tuo maagisen kolmenkympin rajapyykin täyttyminen. Mä olen tajunnut, että hemmetti mulla jää todella moni asia oikeasti elämättä jos mä vellon. Olen tajunnut, että mielummin kadun asioita joita tein, kuin asioita joita jätin tekemättä. Olen ymmärtänyt, että kaikki ne koettelemukset mitä elämässä on joutunut (tai toisaalta saanut) käydä läpi, on tuonu mut tähän missä nyt seison. Mä haluan elää vahvana, päivä päivältä vahvempana, omien päätöksieni takana- omilla jaloillani.

Tunnistatko kenties itsesi? Vellotko sinäkin? Jos- lopeta. Elämä on liian lyhyt kompromisseihin ja surkutteluun.