Terveisiä Amerikan yhdysvalloista.

Täälä sitä nyt on oltu pikkusen vajaa viikko ja tarkempi sijainti on – Florida. Ite saavuin tänne jo perjantai iltana noin klo 22:00 paikallista aikaa. Vaikka tämä meidän lukaali sijaitseekin noin 25 minuutin ajomatkan päässä lentokentältä, niin tämän asunnon ulko-oven avasin kuitenkin melkolailla tasan klo 02:30. Eli toisin sanoen, olin tosiaan kerinnyt eksymään 10 minuuttia sen jälkeen, kun vuokra-auton D-vaihteen silmään olin saanu ensimmäisen kerran tuikattua. Tämän jälkeen suhasinkin edes takas ja vielä moneen eri suuntaan noin 4,5 tuntia, ennen kuin perille määränpäähän pääsin.

Vittumaisinta tässä liikkumisessa täälä on A se, että jos suomessa ei anneta tietä liikenteessä, niin täälä suorastaan kilpaillaan siitä, kuka se isoin mulkku pystyy liikenteessä muita kohtaan olemaan ja B kaikki maisemat, kaupat ja rakennukset näyttää täysin samalta. Eli on sitten ajanut 5 tai 30 minuuttia, niin tuntuu, että maisema ei vaihdu mihinkään ja pyörii vaan ympyrää palaten aina samaan paikkaan, missä juuri oli hetki sitten ollut. No kaksi tuntia kun olin edes takas Floridan teitä suhannut sekä melkein tankillisen kuluttanut bensaa, päätin luovuttaa ja kurvasin paikalliseen supermarketin pihaan. Sieltä ostin itselleni navigaattorin. Se hymy ja onnellisuuden tunne, kun sai törkätä laturinpään tupakansytyttimeen ja navin näyttöön pamahti teksti TomTom, oli verrattavissa seitsemänvuotiaan Santerin ilmeeseen, kun Santerin olikin saanut mummolta tänä jouluna pyjaman sijaan ”Pleikkari” lahjaksi.

Ilosesti näppäilin kotitalon osotteen ja lähin vihellellen suhaamaan kohti lämmintä suihkua…tai niin mä kuvittelin. Minullahan ei ollut tietoakaan miltä tämän tuvan piti näyttää, joten uskollisesti tottelin navigaattorin sisällä pölöttävän ”Margen” ohjeita, oikean sijainnin löytämiseksi. Päästyäni ”perille” oli osoitteen talo ja sen miljöö pikkusen eri, mitä olin mielessäni maalaillut. Parkkipaikka täynnä roskia, melkein jokaisen oven lukkojen kohdalla murtojäjet, sälekaihtimet revitty irti ja osassa asunnoista ulommainen ikkuna rikki ja toisissa asunnoissa taas joku vaneri tai pahvi suojana ikkunan edessä. No entä se itse talo… Ei saatana, se koko rakennuskompleksi olis saanu purkutuomion jo ajat sitten Suomessa. Sielä mä sitten kattelin kaatosateessa oikeeta ovea ja mietin mielessäni, että onkohan meidän vuokra Dodgen apukuskinpenkillä parempi nukkua, kun kuskinpenkillä. Eikä siinä pohjolanpoika kauaa kerinny hiippailemaan, kun paikalle tulikin jo joku henkilöauto joka pysähtyi minusta noin 30metrin päähän ja sammutti autosta valot, mutta jätti auton kuitenkin käyntiin. Siinä me sitten seistiin – minä tuijottaen autoa ja auton keula suunnattuna kohti minua. Ainut mikä sen kaatosateen äänen siinä hetkessä peitti alleen, oli se paikallinen ”gägstäräppi”, mitä siinä autossa luukutettiin. Nopeesti laskin kupolissani, että minä taidan mahtua ihan hyvin kilon paloina ko. auton takaluukkuun, joten ajattelin paremmakseni poistua paikalta. Ja ei, en lähtenyt karkuun, koska karkuun en lähde ikinä, vaan otin sellaisen niin sanotun hallitun haihtumisen paikalta. Päästyäni pelipaikalta pois, laitoin vuokranantajalleni viestin ja pyysin häntä soittamaan minulle heti kun herää.

Seuraavaks revin navigaattorin johdon tupakansytyttimestä, heitin koko vempaimen takapenkille ja kaivoin taskustani puhelimen johon muistelin tallentaneeni kuvan oikean osoitteen sijainnista. No kuva totta tosiaan puhelimestani löytyi, joten lähdin kuvan ja kartan avulla navigoimaan väljemmille vesille. Seuraavan 40 minuutin suunnistamisen jälkeen olinkin uuden asuinkompleksin pihassa. Kyseinen paikka näyttikin jo paljon miellyttävämmältä ja siistiltä. Eikä mennyt aikaakaan, kun seisoin uskoakseni oikean oven takana. Niin siis uskoakseni…varma toki en taaskaan asiasta ollut. Pienen pienen lisämausteen hommaan toi vielä se, että kyseisen asunnon oven vieressä oli varoituskyltti seinässä, jossa luki – ”BEWARE of DOG”. Ja taas pieni pelko hiipi puseroon… Ei minulle ollut kukaan puhunu mistään helvetin koirasta tai edes kyltistä, jossa mainitaan koira. Tottakai sitä ihmislapsi pelkää tollasessa tilanteessa, mitä jos kyseessä onkin väärä ovi ja seuraavaksi minun rannetta koristaa leveeseen nahkapantaan sommistautuneen taistelukoiran purukalusto. Lisäks kun tuntuu, että jokaisella ”jenkillä” on ase kotona ja jokaisella on oikeus puolustaa itseään, perhettään tai KOTIAAN, niin myönnän mielessäni käyneen myös ajatus talon isännän herkästä liipasinsormesta. Ei se nyt kuitenkaan minun suunnitelmis ole ollut vaihtaa hiippakuntaa sen takia, että kokeilen vahingossa avaimia väärän asunnon lukkoon… Asiahan olisi ollut täysin eri, jos olisi ollut päiväsaika. Silloinhan olisi voinut reippaasti koputtaa oveen ja selittää tilanteen jos joku oven olisi tullut avaamaan. Mutta ajankohta kuitenkin nyt tässä tapauksessa sattui olemaan se – 02:30 keskellä yötä.

Juuri kun tein jäähyväisviestiä minun snapchattiini, niin asunnon vuokranantaja soitti minulle. Kysyin kyltistä ja näin varmistin asunnon oven olevan varmasti oikea. Kun vuokraisännän vaimokin puolsi koiran varoituskyltin olevan oikean oven vieressä, uskaltauduin ruveta sovittamaan avaimia ulko-oven lukkoon. Noin 15 sekunttia tämän jälkeen sain riisuttua päältäni litimärät vaatteet, eli toisin sanoen – perille oli vihdoinkin päästy. Ystäväni Janne saapui tänne seuraavana päivänä ja olin lupautunut hakemaan hänet lentokentältä…ja kyllä, eksyinhän minä silläkin matkalla. Myöhästyin sovitusta tapaamisajasta tunnin, vaikka tällä kertaa varasinkin aikaa 15 minuutin siirtymiseen kokonaiset 2 tuntia.

Tässä pieni aloitus kertomus minun amerikan valloituksesta. Kaikkea on tämän viikon aikana jo kerinnyt tapahtumaan, mutta niistä tarkemmin seuraavalla kerralla. Hyvää perjantaitata sinne ja rentouttavaa viikonloppua kaikille.

Aina oppii jotain uutta, kun lähtee kotiovesta ulos. 🙂

S-J.K