Tämä kolumnini julkaistiin ensimmäisen kerran keväällä 2016 Valomerkki.fi-verkkojulkaisussa, mutta koska kertaus on opetuksen äiti, annetaan palaa myös tännekin.

Muistatteko 1980-luvulla Suomeen iskeneen bodausaallon? Ajan, kun Kike Elomaa teki jotain todella historiallista ja voitti Ms. Olympian, yhden naisten kehonrakennuksen tavoitelluimmista pysteistä. Nousukauden huuma oli hedonistista, joten menestyksen reseptiin kuului oleellisesti treenattu kroppa. Jenkkityylinen bodaus saapui aerobicin kanssa Suomeen isolla volyymilla. Bodaamiseen erikoistuneita lehtiä perustettiin, kuntosaleja avattiin ja Kuponkiuutiset-lehdykän välityksellä ostettiin kotikuntoilulaitteita. Päämääräisimmät hankkivat itselleen soijaproteiinivalmisteita taatakseen mahdollisimman suuren lihasten kasvun.

Pikakelauksella vuoteen 2016. Kuntoilubuumi elää kultakauttaan ja on suurempi bisnes kuin koskaan. Kuntosaleja nousee kuin sieniä sateella jokaiseen kirkonkylään. Isot kuntosaliketjut valtaavat markkinoita aggressiivisesti, ja lähikaupat ovat pullollaan jos jonkinlaista proteiinirahkaa ja -patukkaa. Iltaisin tv-kanavat suoltavat dieettiohjelmia, joissa halukkaat lyödään kuntoon muutamassa kuukaudessa. Kesän kynnyksellä sosiaalinen media täyttyy treenattujen pakaroiden ja tiukkojen vatsapatteristojen sekä dieettiruokien kuvista ja erilaisista ”inspiroivista” meemeistä ihmisten valmistautuessa tulevaan rantakauteen. Silti emme ole tyytyväisiä peilikuvaamme.

Bikini fitness -buumista ja sen aiheuttamista henkisistä sekä fyysisistä vahingoista on puhuttu julkisuudessa jo pitkään. Tuorein kannanotto löytyi Helsingin Sanomista 12. toukokuuta, kun urheilulääkäri Pippa Laukka kertoi antamassaan haastattelussa, kuinka hän kohtaa työssään fitness-villitykseen hurahtaneita naisia, joiden elämä ja ennen kaikkea elämänlaatu on kärsinyt pahoin jumppakärpäsen puraistua.

”Go hard or go home!” ”Fall down seven times, get up eight!” Tällaiset pseudotsemppaavat viestit ovat sisällöllisesti tyhjää jargonia, jotka loppuviimein aiheuttavat enemmän pahaa kuin hyvää. ”Mä en lopeta, kun olen väsynyt. Lopetan, kun olen valmis.” Aina ei vain jaksa. Eikä tarvitsekaan jaksaa. Meiltä vaaditaan kiitettäviä tuloksia kaikkialla nopeasti ja paljon. Lomautusten ollessa arkipäivää, kahden, kolmen tyypit työt kasautuvat yhden niskaan. Siihen päälle vielä lapset ja koti. Mutta kun treenatakin pitäisi vielä. Ja tuloksellisesti, totta kai. Olemme itse itsemme pahimpia vihollisia.

Elämme yhteiskunnassa, jossa kaikki on suorittamista aamusta iltaan. Jos liikunnastakin, ja tässä kohtaa puhun ihan tavallisesta kuntoilemisesta, en kilpaurheilusta, tulee suorittamista, mennään perse edellä puuhun. Treenaamisen pitäisi olla rahaa terveyspankkiin, ei toisinpäin. Mikäli liikkumisesta tulee pakkopullaa kääntyen itseään vastaan ajaen harrastajansa väsyneeksi ja ylikuntoon, on fiksumpaa pistää pienempää vaihdetta silmään. Treenaamisen tarkoitushan on nostaa elämänlaatua ja saada voimaa arkeen, ei menettää niitä.

Ihmisluonteeseen kuuluu itsensä vertaaminen toisiin lajitovereihin. Ja ”keholajeja” harrastavien joukossa tämä on enemmänkin sääntö kuin poikkeus. Tässä suhteessa sosiaalinen media tekee enemmän hallaa kuin hyvää. On hiuksenhienoa, että missä kohtaa viimeisen päälle stailatut kuvat dieetin läpikäyneestä bikini fitness -kisaajasta tai bodarista muuttuvat inspiroivista ahdistaviksi.

Ja mitä tulee tuohon en lopeta ennen kuin olen valmis -höpötykseen… Moninkertaisen Mr. Olympian Dorian Yatesin kerrotaan lähteneen kotiin kesken treenin, mikäli tuntui siltä, että nyt ei vain kulje. Mies palasi sorvin ääreen seuraavana päivänä, kun oli levännyt. Tällaisesta olisi monella opittavaa.

Rennosti eteenpäin!

– Pastori