On päiviä, kun ei tekisi mieli avata tietokonetta ollenkaan. Joskus sitä vain tietyllä tapaa uupuu siihen kiillotettuun muovimaailmaan, jollainen tuntuu linjoja pitkin vyöryvän väkisin jopa sinne omalle kotisohvalle asti. Lineaarista telkkariakin meidän taloudessa katsotaan todella harvoin, sillä tuntuu ettei ohjelmatarjonnassa juurikaan ole mitään itselle sopivaa. Isoin syy omaan media-ahdistukseeni monesti on se, miten se tuntuu määrittelevän millaisia meidän pitäisi olla tai mitä pitäisi tehdä, jotta oltaisiin tarpeeksi hyviä.

Valloillaan oleva terveys- ja fitnessbuumi on omasta mielestäni tietyllä tapaa ihan mahtavaa. Varmasti koskaan aikaisemmin ei ole kotimaassamme samalla tapaa kiinnitetty huomiota elintapoihin sekä liikuntaan. Televisiosta meille tarjoillaan painonpudotusta, sinkkudieettejä ja treeniohjelmia. Kuntosaleja putkahtelee kuin sieniä sateella, ja mediassa saamme ihailla toinen toistaan tiukempia ja lihaksikkaampia vartaloita. Samalla kuitenkin tunnutaan unohtavan, millaisia paineita tälläisella luodaan ihmisille, ja etenkin nuorille. Eniten itseä huolestuttaa erilaiset tosi tv-formaatit, joiden perusteella tyhmyys tuntuu olevan seksikkäämpää kuin koskaan. Entistä useampi nuori mainitsee unelma-ammatikseen ”julkkis”. Mitä se edes tarkoittaa? Suoraan sanottuna, olen hemmetin tyytyväinen että kasvoin aikuiseksi hieman eri aikakaudella – olihan munkin nuoruudessani Irc-galleriat ja omat ihailun kohteet, mutta nyt pyöritään ihan eri maailmassa.

Itsetunto. Tätä aihetta pyöritellessä en voi muuta sanoa, kuin että ikä on ehdottomasti plussaa. Muistan itse painineeni teinivuosinani milloin minkälaisten epävarmuuksien kanssa. Ensin pituuspyrähdyksen aikaan ärsytti yläasteen alussa olla kaikkia muita pidempi, sekä ainakin omasta mielestä hurjasti laihempi. Kaikilla kavereilla tuntui olevan jo varhain naisellisia muotoja, itse tunsin olevani hontelo ja pelkkää raajaa. Muistan jopa ääneen maininneeni äidilleni, että voi vitsi kun lihoisin vähän. Ihan oikeesti? Tuohon aikaan mulla oli useampia itseäni jonkin verran vanhempia kavereita, ja tietenkin sitä vertasi omaa kehitystään heihin. BOOM! Ei tarvinnut naamakirjaa tai luksusblogeja, että tunsi itsensä epävarmaksi. Ei vaadittu kuin vähän epäonnistunut kampaajakäynti, ja kieltäydyin suurinpiirtein menemästä kouluun – luulin näyttäväni pojalta. Olisi tässäkin asiassa pitänyt uskoa vanhempia, kun he vain totesivat, että näillekin jutuille vielä nauran jälkikäteen.

Nuoren ihmisen itsetunto on ihan käsittämättömän hauras ja heikolla pohjalla. Muistan ihan elävästi, kun seiskaluokan alussa eräs rinnakkaisluokan poika totesi minulla olevan majavan etuhampaat. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että näin ei tietenkään ole, vaikka eivät kaikki palikat ihan suorassa linjassa olisikaan. Mutta arvatkaapa, hymyilinkö hampaat näkyvissä vuosiin? Itseasiassa tämän taidon olen oikeasti oppinut vasta muutaman kuluneen vuoden aikana. Olen jopa alkanut itse pitämään valkoisesta hymystäni, ja todennut että tää on oikeesti ihan kiva! Voisin jopa sanoa että parhaita ulkoisia avuja omasta mielestäni! 🙂

En ole varma, miksi olin nuorena niin hirveän itsekriittinen. Koko ajan vertasin itseäni muihin tyttöihin, ja mulla oli selkeästi muutama ”idoli”, joiden kaltainen olisin kovasti halunnut olla. Enemmän merkkivaatteita, vaaleat pitkät hiukset, ruskeat silmät, plaaplaaplaa. Lista voisi olla loputon. Oli todella vaikeaa oikeasti nähdä itsessään niitä hyviä puolia, joita ehkä jopa joku toinen saattaisi kadehtia. Kuinka väärässä olinkaan. Lukioiässä aloin myös ehkä tiedostamaan, etten koskaan oikeastaan ollut sopeutunut kotipaikkakunnalleni. Oli jatkuvasti ulkopuolinen olo, ja hankalaa löytää ihmisiä joiden kanssa olisi oikeasti klikannut. Valkolakin sekä parturi-kampaajan paperit käteen saatuani aloin pikkuhiljaa työstämään ajatusta Helsinkiin muuttamisesta, ja keväällä 2011 pakkasin laukut. Päätös on ollut ehdottomasti yksi elämäni parhaista – näin isossa kaupungissa on jo melkeinpä epätodennäköistä, jos ei löytäisi ihmisiä joiden kanssa on yhteiset mielenkiinnon kohteet. Vaikka ne olisi kuinka outoja ja erilaisia tahansa.

Olen elämäni aikana joutunut kokemaan useammankin kuin yhden myrkyllisen ihmissuhteen. Näitä on nähty niin ystävyyssuhteissa, kuin parisuhteissakin. Jos jonkun ihmisen seura saa sut tuntemaan olosi huonommaksi tai riittämättömäksi, mieti oletko sä oikeassa paikassa. Ei koskaan pidä yrittää muuttaa itseään toisen takia, eikä etenkään toisia miellyttääkseen. Olen viettänyt aikaa ihmisten kanssa, jotka on jatkuvasti lytännyt mun itsetuntoa ja korostanut sitä, kuinka erinomaisia itse ovat. Jossain vaiheessa sitä alkaa jopa itse uskomaan siihen, ja asettautuu aina vähän taka-alalle – sosiaalisissa tilanteissa, kaveripiirissä ja jopa omissa tavoitteissaan. Se, mikä ajaa eteenpäin elämässä, on kuitenkin loppujen lopuksi usko itseen ja omaan tekemiseen. Jos se puuttuu, ei kukaan voi potkia sua eteenpäin ja saavuttaa asioita sun puolesta. Jos itse ajattelee jatkuvasti ”en mä kuitenkaan pysty/en mä ole tarpeeksi hyvä”, asia alkaa oikeasti olla niin.

Meni kauan, ennenkuin lakkasin olemasta sellainen ihminen. Jossain vaiheessa (luojan kiitos!), luovuin näistä kuluttavista ihmissuhteista ja siitä se parantumisprosessi alkoi. Tutustuin uusiin, aivan mahtaviin tyyppeihin, mutta vaadittiin pitkä aika ennenkuin aloin ymmärtämään oman arvoni uudelleen. Että mä oikeasti olen niin kiva tyyppi, että nää ihmiset haluaa viettää aikaa mun kanssa. Että mä oikeasti olen ihan kivannäköinen mimmi. Erityisesti tässä asiassa auttoi paljon iso ihastus kuntosaliharjoitteluun – rakastuin uudelleen omaan kroppaani, siihen miten hyvin se toimii ja miten hyvä olo liikunnasta mulle tulee. Ehkä se perustuu yhtä lailla siihen tuntemukseen, että oma kroppa on hallinnassa, kuin siihen että se miellyttää myös ulkoisesti omaa silmää.

Aikuistuessa ja iän lisääntyessä sitä on myös alkanut muutenkin arvostaa eri asioita. Ulkoiset seikat sekä maallinen mammona on kärsinyt inflaation, ja tärkeintä on nyt melkeinpä oma ja läheisten terveys, sekä se, että saa tehdä asioita joista oikeesti pitää. Kaikki muu sen ympärillä järjestyy varmasti parhain päin, ennemmin tai myöhemmin.

Olen oppinut rakastamaan omaa sporttista kroppaani, vaikka ne Jennifer Lopez-tyyliset kaaret taitavat jäädä ikuisiksi ajoiksi uupumaan. 😀 Ei se mitään, olenkin aina pitänyt enemmän Kate Mossin tyylistä.

Olen oppinut arvostamaan kykyäni selviytyä melkeinpä tilanteesta kuin tilanteesta missäpäin maailmaa tahansa, vaikka on päiviä, jolloin omat epävarmuudet ja sisäinen ujous saa stressaamaan pankkiin menemistä.

Olen oppinut arvostamaan matemaattis-loogista älykkyyttäni, vaikka kielineroa minusta ei koskaan varmasti tulekaan. On kivaa, että koulussa sisäistän asioita helposti – pitäisi oikeasti vaan paiskia vielä vähän enemmän töitä, että saisi itsestään irti sen parhaan mahdollisen version sillä puolella.

Olen alkanut tykkäämän omasta ihanan epätäydellisen täydellisestä hymystäni. Aivan takuulla tulen hymyilemään jatkossa niiden kaikkien menetettyjen vuosien edestä!

Eniten olen oppinut tykkäämään itsessäni siitä, että en enää halua olla niinkuin muut. Minusta ei koskaan tule sitä isotissistä vetyperoksidiblondia Cosmopolitanin kanteen, enkä mä edes haluaisi olla sellainen. Olen mieluummin ikuisesti se kuusi päivää viikosta treenikuteissa taapertava tennarimimmi, joka tykkää iltaisin ennen nukkumaan menoa lukea netistä avaruuden laajenemisesta. Sekin on erittäin ookoo.

Koko tekstin pointti oli lähinnä se, että jos siellä lukijoissa on yksikään teini-ikäinen tyttö joka katsoo meikäläisen kuvia ihaillen – älä turhaan. Somessa ja netissä ylipäätään kaikki on niin blurrattua ja muokattua ja niin monen filtterin läpi ajettua, että kenenkään ei pitäisi verrata itseään tai omaa elämäänsä toiseen. Ihan yhtälailla ihmisten kuvat kuin elämätkin. Uskon, että onnellisuus kumpuaa siitä, että tekee niitä juttuja mistä ihan oikeasti tykkää – siitä heijastuu se hyvä olo ja itsevarmuus, mikä paistaa sitten omasta olemuksesta ulospäin. Tässä vaiheessa viittaan vielä vielä Janni Hussin ja Lotta Hintsan luotsaamaan Girl like me-kampanjaan, johon voin lämpimästi kehoittaa jokaista tutustumaan. Linkki sivuille löytyy tästä, klikkaa pois!
”Kampanjan tavoitteena on auttaa nuoria naisia ymmärtämään, miten välttyä turhilta ulkoisilta paineilta, miten käsitellä niitä ja olla armollisempi itselleen. Sitä myötä on mahdollista olla armollisempi myös muille, tukea heitä ja antaa tilaa olla oma itsensä.”

Erityisen kiitollinen olen siitä, että olen siunattu vanhemmilla, jotka on aina uskoneet muhun. Vaikka välillä olisinkin aiheuttanut  enemmänkin harmaita hiuksia. Äiti aina korostaa, että olen hänen sukupuutaan, meillä pärjätään aina. Etenkin silloin kun maailma potkii päähän. On myös hienoa omistaa ystäviä, jotka oikeesti muistaa kertoa kuinka paljon susta pitävät. Ja se, että tietää niiden tarkoittavan sitä aidosti. Sekä etenkin se, että on löytänyt vierelleen elämänkumppanin, joka muistaa kehua ja kertoa joka päivä sulle, kuinka tärkeä oot. Just sellaisena kuin oot.

Jos voisin antaa yhden neuvon nuorelle itselleni, olisi se, että älä koskaan tyydy vähempään kuin edellä mainittuun. Piste. 

xx
Minna