Not all those who wander are lost. Matkustaminen on ollut aina lähellä mun sydäntä. Alaikäisenä reissaamista tuli lähinnä harrastettua urheilun puolesta, kun kilpauintimatkat veivät kotimaan lisäksi välillä etelänaapuriinkin. Tulen isosta perheestä (minulla on kolme nuorempaa sisarusta), joten tämän kokoisen porukan kanssa ei ole koskaan ollut helppoa lähteä reissuun. Kaikilla myös oli aina rutkasti harrastuksia ja omia menoja, joten meidän perheessä ne ”koko porukan Kanarian matkat” on jääneet välistä. Ylioppilaaksi pääsemisen jälkeen olen kuitenkin ottanut aika ahkerasti menetettyjä vuosi takaisin, ja Euroopan lisäksi on tullut käytyä myös Filippiineillä ja Thaimaassa. Joihinkin kaupunkeihin olen rakastunut niin, että sinne on pitänyt päästä uudelleen ja uudelleen (Berliini :D), ja joskus jopa toisella pallon puoliskolla oleskelu on voinut tuntua harvinaisen kodikkaalta (Filippiinit). Olen matkustanut poikaystävän tai kaveriporukan kanssa, mutta muutaman kerran olen matkaan lähtenyt aivan yksin. Olen onnekas, kun minulle on siunaantunut ystäviä eri maista – Pariisin reissukin tuli huomattavasti edullisemmaksi, kun pystyy majailemaan jonkun nurkissa. Koen, että tällä tapaa myös saa enemmän irti kohdemaasta ja kaupungista, kun elää sitä hotelliaamiaisten ulkopuolista elämää.

Kotiuduin Berliinistä vasta viikko takaperin, ja eilen jo totesin poikaystävälleni tarvitsevani lomaa. Sellaista oikeeta ”irtiotto omasta elämästä” lomaa. Sellaisella olin kunnolla viimeksi vajaa pari vuotta sitten Filippiineillä Cebussa. Ystäväni asui tuolloin siellä, ja hänen ollessaan töissä arkipäivät, minulle jäi rutkasti aikaa olla ihan yksin. Kaksi viikkoa vilahti nopeasti ohitse, ja minulle kehittyi päivittäin aivan omat rutiinit. Heräsin ajoissa, kävin vetämässä uintitreenit altaalla, söin hyvin, luin tuossa ajassa jopa sylillisen Coelhon kirjoja! Ja ennen kaikkea lepäsin. Elin tuolloin hyvin kuormittavaa ajanjaksoa omassa elämässäni, eikä synkkä Pohjolan talvi ainakaan piristänyt mieltä. Asuin kämppiksen kanssa Töölössä, ja oma työni on supersosiaalista. Omaa aikaa ei tuntunut välillä saavan yhtään. Tuon kahden viikon aikana sain koottua ajatuksia siitä, millaiseksi haluan elämäni muokata, ja mitä haluan tulevaisuudessa tehdä. Melkein varsinainen eat, pray, love – loma 😀

Kyseisen reissun aikana sain myös työtarjouksen Lontoosta. Olin laittanut opintoni tauolle, kun en ollut sinä hetkenä aivan varma, opiskelenko itselle oikeaa alaa ollenkaan. Olin suorittamalla suorittanut teini-ikäisestä saakka, ja mennyt opiskelemaan koska tuntui että ”yhden välivuoden jälkeen pitää mennä kouluun”. Olin ihan poikki ja hukassa. Mikään ei periaatteessa olisi pidätellyt Suomen maalla, ja mielessä olikin ajatus englanninkielen opiskelusta Briteissä, minkä jälkeen opiskelemaan haku johonkin päin Aasiaa, kenties Bangkokiin. Vastasin sähköpostiin miettiväni asiaa Suomeen paluuseen saakka.

No hitto, miten kävikään. Olin jo hetken ennen tuota matkaa tavannut nykyisen paremman puoliskoni, ja vaikka veri veti ulkomaille, totesin että ekaa kertaa mulla on oikeesti joku syy myös jäädä tänne. Jos menee metsään, niin menköön, lentokoneita lähtee Helsinki-Vantaalta koko ajan, mutta oon tyhmä jos jätän nämä kortit katsomatta. Ja päivääkään en ole katunut. 😉 Voisi sanoa, että tuosta päätöksestä alkoikin sitten meikäläisen loppuelämän eka päivä – ekaa kertaa oli enemmän syytä jäädä, kuin lähteä. Päätin luoda itselleni sellaisen elämän, josta en tarvitsekaan poistumisreittiä.

Mulle matkustaminen on monesti ollut ehkä jonkinlaista alitajuista pakenemista. Kun oma arki alkaa ahdistamaan, alan katselemaan lentolippuja. Toisessa maassa sitä on helppo hukata ajatukset opintopisteistä, puhelinlaskuista ja kissan ruokkimisesta. Karu totuus kuitenkin on, että jokaisen loman lopussa sitä pitää kerätä omaisuutensa ja itsensä kasaan, ja alkaa henkisesti valmistautumaan hyppäämään takaisin niihin samoihin saappaisiin, jotka Helsingissä odottavat.

Eilen oli taas niitä päiviä, kun kaikki ahdisti, mikään ei tuntunut hyvältä, itketti ja kiukutti ja teki mieli ottaa se eka äkkilähtö Balille mikä vaan löytyy. Hinnalla millä hyvänsä. Rakkaalle avopuolisolleni totesin, että tää on nyt taas vaan näitä päiviä, kun tarvitsee pään silityksiä ja sen, että joku toteaa huomenna olevan parempi päivä, ja että kaikki kääntyy vielä hyväksi. TADAA, tänään on parempi päivä, olen hoitanut kasan kouluasioita kuntoon, kohta lähden salille, aurinko paistaa, elämä on taas ihan yhtä ihanaa kuin oli toissapäivänäkin. Olin joskus totuttanut itseni siihen, että jos en tykkää jostain, tai jos joku asia ei onnistu – mun ei oo pakko katsella tätä, voin aina lähteä. Kai se johtuu siitä, miten hyvä ratkaisu oli jättää vanha elämä kotikaupungissa taakse vuosia sitten – edelleen THE elämäni paras päätös, ikinä. Valitettavasti sovelsin tätä myös välillä ihmissuhteisiin. Totesin vaan ”no more bullshit for me”, ja kävelin pois ikävistä tilanteista. Joskus tästä asenteesta on ollut hyötyä, ja olen päässyt pois myrkyllisistä ihmissuhteista jotka olisivat muuten syöneet mut elävältä. Mutta joskus se on myös polttanut takana siltoja, joita on vaikea alkaa rakentamaan uudelleen vuosien jälkeen.

Olen virallisesti päättänyt rakentaa itselleni elämän, josta en tarvitse lomaa. Tai josta en halua paeta. Oikeastaan mulla on sellainen jo. Vuosia sitten en olisi edes katsonut selkäni taakse hypätessäni lentokoneeseen lomareissulle lähtiessä, nyt jo viiden päivän Berliinin reissun aikana haikailin kotiin poikaystävän luokse. Niin oudolta ja raastavalta se välillä tuntuukin, mutta on oikeesti ihan kiva tuntea, että on ikävä jotakin tai johonkin. Olin vuosia niin irrallaan, jalka koko ajan oven välissä. Muutin asunnoista toiseen, elin koko ajan ”sitten kun ajatuksessa”. Haikailin koko ajan johonkin muualle. Nyt aion purra hammasta ja rämpiä opetusjärjestelmän suossa valmistuakseni ensi vuonna, niin mälsältä kuin se välillä tuntuukin. Pestä tuhat koneellista pyykkiä, vaikka se ei voittaisikaan hiekkarannalla kävelyä +40 asteen lämpötilassa. Käpertyä tyytyväisenä pitkän päivän jälkeen villasukat jalassa sohvalle, kinastella avopuolison kanssa siitä, kumman lempiohjelmaa Netflixistä tällä kertaa katsotaan. Ja se on musta enemmän kuin ihanaa. Kaikki tää arki. Sen tajuaa joskus valitettavasti vasta, kun reissaa hetkeksi aikaa johonkin siitä pois.

Sisäinen levottomuus tulee varmasti aina olemaan osa mua. Halu matkustaa ja nähdä kaiken maailmassa. Ahdistun joskus maailman turhimmista asioista, ja saatan viettää kokonaisen iltapäivän itkeskellen sitä, miten paljon mä haluan nähdä ja kokea, ja miten tuntuu ettei yksi ihmiselämä siihen riitä. Toivon, että suurimmat säröt mussa tasaantuvat iän myötä (näin joku viisas ihminen on joskus lupaillut), mutta loppujen lopuksi tää piirre on varmaan ihan pysyvää laatua. Vaikka hetkittäin tunnen haikeutta ja kateutta ystäviäni kohtaan, jotka muuttavat maasta toiseen tai reissaavat ilman päämäärää mitä upeimmissa paikoissa – olen erittäin onnellinen siitä, että mulla on nykyään sellainen elämä, jota karkuun mun ei tarvitse lähteä. Maailma odottaa kyllä mua, ja vielä siistimpää on, että nyt saan jakaa ne kaikki makeat jutut jonkun kanssa.

Ilmojen kylmetessä voinkin alkaa suunnittelemaan seuraavaa lomareissua – ajatuksissa olisi nimittäin yrittää keväällä irroittautua pariksi viikoksi molempien arjesta, ja suunnata johonkin lämpimään. Viime talvena jo ajatuksissa oli Meksiko, mutta olosuhteiden pakosta reissu jäi tekemättä. Kenties keväällä 2016? 😉

Aurinkoista tiistaipäivää kaikille, mä lähden nauttimaan raikkaasta syysilmasta ja reippailen punttisalille. Ennenkuin huomataankaan, sitä saa vetää UGGit jalkaan ja rämpiä loskassa eteenpäin. Yritetään ottaa siis tästä vuodenajasta kaikkia vielä irti!

xx

Minna