Sain sen minkä olin päättänyt saavuttaa. Sain täydellisen vartalon, joka oli kuin suoraan fitnesslehden keskiaukemalta. Se ei tullut kuitenkaan ihan ilmaiseksi.

Omistin koko elämäni itseni rakentamiselle – mutta vain ulkoisesti. Sitä tahtia, kuin kroppa muokkaantui kohti tavoitettani, samaa vauhtia hajosin sisäisesti. Päivieni sisällön määräsi syöminen, joka oli erittäin rajattua ja aikataulusta riippuvainen. Toinen mikä tietysti näytteli suurta roolia päivässäni oli treenaaminen. Sille oli aikataulussa tilaa aamulla sekä illalla.

Päiviini, eikä oikeastaan koko elämääni, mahtunut muuta kuin treenit ja dieetin noudattaminen.

Syömisestä tuli erittäin vaikeaa henkisesti, kun aloin jakamaan ruokia hyvään ja pahaan. Pahoja oli suurimmaksi osaksi  hiilihydraatit, kuten hedelmät. Siis hedelmät!! Hedelmät oli ehdoton no no. Sisältäähän ne hedelmäsokeria. Hiilihydraatteja ei saanut syödä, jos ei ollut treenannut. Ne olivat ikään kuin palkka kovasta suorituksesta, muuten ei ollu mitään asiaa koskea niihin.

Miksi tein tämän kaiken? Mikä sai minut aamulla 4.30 nousemaan ylös, pukemaan lenkkitossut väsyneisiin jalkoihini, vetämään  ylisuuri  tuulitakki niskaani  ja lähtemään syksyiseen räntäsateeseen treenaamaan?

Se oli todella suuri inho omaa ulkonäköäni kohtaan ja halu olla tarpeeksi hyväksytty. Kelvottomuuden tunteesta kumpuava motivaatio. Mietin, että no jos mä jonain päivänä näytän ulkoisesti täydelliseltä Instagram-beibeltä, niin mun on ainakin oltava tarpeeksi hyvä ja riittävä.

Vedin viisi vuotta putkeen kovia dieettejä, kesät mukaan lukien. Koko mun nuoruus meni suorittaessa tätä yhtä ja ainoaa asiaa. Tarpeeksi hyvää ulkonäköä – todellisuudessa tarpeeksi hyvä tarkoitti mulle enemmän. Mulla on tapana tehdä kaikki tavoittelemat asiat 110% lasissa. Yleensä se on erittäin hyvä asia, esimerkiksi urheilijana tai työntekijänä, mutta tässä asiassa se oli vaarallinen yhdistelmä.

Matkallani viimeisiin kisoihini tajusin, että mun on lopetettava tämä tai multa menee terveys. Joko fyysisesti tai henkisesti ja tuossa edellä mainitussa järjestyksessä se lopulta menikin. Kisojen jälkeen olin ylikunnossa ja jouduin rytmihäiriöiden ja erittäin korkean leposykkeen takia sydänvalvontaan. Siellä sairaalasängyssä maatessa, monitorin piipatessa mietin, että oliko tämä kaikki sen arvoista. Makasin siellä siksi, koska kuvittelin, että olisin parempi ihminen, jos mun rasvaprosentti olisi yksinumeroinen luku.

Mä en nauttinut siitä matkasta yhtään kohti niitä kisoja. Musta vaan tuntui, että se on jotain mitä mun on pakko suorittaa, koska olin pikkuhiljaa alkanut rakentamaan identiteettini ulkonäköni perusteella.

Kisojen jälkeiset ajat oli suorastaan kammottavia, koska edessä oli pakkolihominen. Yritin viimeiselle kerralla pitää kisakuntoa mahdollisimman pitkään. Musta tuntui, että mulla ei oo elämässä enää mitään muuta, kuin mun ulkonäkö. Itsensä määrittäminen ulkoisten ominaisuuksien perusteella on ehkä vahingollisinta mitä omalle psyykeelleen voi tehdä. Varsinkin, kun mun omat arvot ei kulkenut käsi kädessä tämän kyseisen tavoitteen kanssa.

Mulle tärkeimpiä asioita on perhe, ystävät, terveys, työ muiden ihmisten parissa sekä se minkälainen ihminen oon toisia kohtaan. Joten kaikki se duuni mitä tein mun päämäärän saavuttamiseksi oli pois mun arvoista, mutta en ymmärtänyt sitä silloin. Jouduin käymään todella pohjalla tajutakseni mikä tässä elämässä on oikeasti tärkeää ja minkä asioiden eteen kannattaa nähdä vaivaa.

Jos sun arvot ei kulje käsi kädessä sun tavoitteiden kanssa, mihin sinä itse oot  kuitenkin päättänyt käyttää suurimman osan ajastasi ja energiastasi. Se tuo sulle tietämättäsi paljon ahdistusta, kun et vielä ole havahtunut siihen, että tämä kyseinen tavoite ei ole se mitä sisimmässäsi haluat, vaan ulkoisten tekijöiden tuoma oletusarvo. Näin arjesta tulee suorittamista, etkä pysty enää käyttämään aikaasi niihin asioihin, jotka on sulle tärkeitä ja tuo sulle mielihyvää.

Jos vihaat jo sitä matkaa sinne päämäärän ja toivot, että olisipa tämä projekti tai olisipa tämä dieetti jo ohi, niin onko se sen arvoista? Arjen pitäisi tuoda se onnellisuus ja ne päämäärät ovat vaan ekstraa sun elämässä. Jos se arki on jo ihan paskaa ja vihaat sitä duunia mitä teet sen päämäärän saavuttamiseksi käy helposti niin, että kun vihdoin pääset sinne päämäärään, niin se ei edes tunnu miltään. Minkä jälkeen on taas keksittävä joku uusi projekti mitä alat työstämään ja jonain päivänä on vaan myönnettävä se fakta, että mä en enää jaksa.