*Kaupallisessa yhteistyössä Ideapark Areena

 

Takana on monen kilometrin verran rankkoja intervallivetoja. Edessä vetoja on vielä tuplasti saman verran. On harmaa ja synkkä maanantai-ilta. Kengät ja sukat ovat läpimärät loskassa juoksemisen takia. Otan pari hengenvetoa, ja polkaisen uuden intervallivedon käyntiin. Vedon puolessa välissä kyljessä alkaa tuntua ikävää pistoa, mutta jatkan silti tomerasti eteenpäin. Ajatuksissani mietin, että söinköhän liian paljon vai liian vähän ennen treeniä, minkä vuoksi kyljessä nyt pistää. Kantapäässä koko treenin ajan tuntunut rakko tuntuu ikävältä, mutta en anna sen haitata. Pisto kyljessä alkaa ottaa vallan, ja hengittäminen on pintapuolista kivun takia. Nyt mielessäni käy, että olisi niin helppoa jättää tämä veto ja tämä treeni tähän. Kuitenkin päätän tapojeni mukaisesti jatkaa määrätietoisesti treeniä eteenpäin.

Miksi päätän jatkaa, vaikka kroppa viestittää minulle signaaleja kivusta? Mikä minua kovan paikan tullen motivoi niin paljon, että päätän kivusta huolimatta jatkaa eteenpäin? Miten jaksan tehdä tämän kaltaista treeniä lähes jokainen päivä?

Sisäinen ja ulkoinen motivaatio

Harrastin nuorempana tänäkin päivänä harrastamaani lajia eli pikajuoksua suurimmaksi osaksi ulkoisen motivaation takia. Valmentajat ja vanhemmat sanoivat, että nyt on treenit, ja sinne mennään. Treenaaminen on aina ollut minulle mielekästä, mutta kilpaileminen on ollut minulle usein vastenmielistä tulostavoitepaneiden ja ylitsepääsemättömän jännittämisen vuoksi. Koin, että jos joku muu sanelee minulle, kuinka ja milloin treenata, syö se samalla omaa sisäistä motivaatiotani urheilemisen suhteen. Kuitenkin valmentajan tuki ja neuvot, sekä henkilökohtaisesti laadittu treeniohjelma puolestaan lisäävät sisäistä motivaatiotani. Saanhan päättää mihin aikaan teen treenin päivästä ja joskus saan päättää paikankin (teenkö treenin ulkona vai sisällä esim. Ideapark Areenalla tai Pirkkahallissa). Tämä antaa juuri sellaista joustavuutta, joka puolestaan nostattaa sisäistä motivaatiotani urheiluun.

Jossain vaiheessa teini-ikäisenä ollessani noin 17-vuotias, harkitsin useita kertoja lopettavani yleisurheilun ja pikajuoksun harrastamisen. Ympäriltäni nuoria urheilijakavereitani alkoi pikkuhiljaa toinen toisensa perään tippua pois urheilupiireistä, ja se sai tietenkin myös minut ajattelemaan, että onko tässä itsensä ”rääkkäämisessä” mitään järkeä. Urheilu tuo valtavasti sisältöä ja merkitystä elämään, mutta se myös vaatii veronsa. Varsinkin nuorelle urheilun takia poissulkemat asiat saattavat aiheuttaa suuria kysymyksiä kilpaurheilun jatkamisesta. Urheilijan täytyy treenata kovaa, syödä riittävästi ja terveellisesti, sekä levätä tarpeeksi optimaalisen palautumisen kannalta. Epäterveelliset herkut, myöhäiset nukkumaanmenoajat ja treenien välistä jättämiset ovat kieltolistalla, puhumattakaan esimerkiksi nuoruuteen kuuluvasta bilettämisestä.

Tavoitteiden luominen osana sisäisen motivaation kasvattamista

Minun täytyi alkaa rakentamaan vahvempaa sisäistä motivaatiota urheilemiseen, jotta pystyisin jatkamaan juoksua, eikä treenaaminen ja etenkään kilpaileminen tuntuisi pakonomaiselta. Itselleni selkeä apukeino sisäisen motivaation kasvattamiseen oli määrittää selkeät tavoitteet urheilun suhteen. Tavoitteet saattoivat olla pieniä tai suuria, pääasia oli kuitenkin, että lähdin määrittämään tällaisia välietappeja, joihin pyrin kaikin voimin pääsemään. Pienimmät tavoitteet saattoivat olla: ”Juoksen tämän tunnin lenkin pysähtymättä kertaakaan hengähtämään” tai ”teen vatsalihasrutistuksia 250 kappaletta tämän treenin päätteeksi”. Suurimmat tavoitteet koskevat yleensä itseni ylittämistä tai ennätyksien rikkomista. Suurin henkilökohtainen tavoitteeni pitkään aikaan on ollut 400 metrin (päämatkani pikajuoksussa) juokseminen alle minuuttiin. Lähimpänä tämän ajan alitus on ollut vuonna 2014 kesällä, jolloin ajanottokello pysähtyi lukemiin 61 sekuntia ja 33 sadasosaa. Tavoittelemani päämäärä on mielestäni realistinen, ja teen kaikkeni sen saavuttamiseksi.

Pala palalta sain rakennettua itselleni niin vahvan sisäisen motivaation treenaamiseen, että treenaaminen oli lähes aina se päivän odotetuin hetki. Jos motivaatio urheilun suhteen on ollut laskussa, on mielestäni hyvä pohtia, treenaako itsensä vai jonkun muun vuoksi. Jos tuntuu siltä, että noudattaa tiettyä treeniohjelmaa ainoastaan siksi, että joku muu niin sanelee, on motivaation nostattamiseen kaksi keinoa. Joko lopettaa kyseisen ohjelman noudattamisen, tai kehittää nykyiseen treenaamiseen paremman sisäisen motivaation.

Hyvä treenipaikka on kaiken perusta

Motivaationi nousee hurjasti, kun saan treenata hyvin puittein varustellussa treenipaikassa. Pääosin treenaan muidenkin Tamperelaisten yleisurheilijoiden tapaan talvisin Pirkkahallissa, ja nykyään olen alkanut treenaamaan myös Ideapark Areenalla.

Pirkkahalli on ison osan vuodesta messujen käytössä, ja tämä vaikuttaa automaattisesti myös urheilijoihin. Iso yleisurheilulle tarkoitettu halli (jossa on 8 kiertävää rataa) on messujen käytössä suurimman osan ajasta – eli samaan aikaan, kun sitä tarvittaisiin urheilukäytössä. Urheilijoiden käytössä on kuitenkin pienempi halli, jossa on neljä 60 metrin juoksurataa, kaksi pituushyppykasaa, seiväs- ja korkeushyppypatjat sekä ”punttipuoli”, eli paljon on saatu mahdutettua pieneen tilaan. Pienet tilat ovat kuitenkin myös ongelmalliset, kun eri ikäiset yleisurheilijat sekä muidenkin lajien harrastajat (kuten jalkapalloilijat, pesäpalloilijat sekä suunnistajat) yrittävät ahtautua pieneen halliin tekemään treenejään.

Treeneihini kuuluu olennaisesti myös erilaiset ”oheisharjoitteet” pelkän juoksemisen lisäksi. Teen esimerkiksi lihaskuntoa, kehonhuoltoa, saliharjoittelua sekä erilaisia liikkuvuusharjoitteita, ja näiden harjoitteiden tekemiseen Ideapark Areena sopii paikkana loistavasti. Areenalla on erityisesti ilta-aikaan täysi tohina päällä, kun salibandykentät ja tanssisalit täyttyvät nuorista urheilijoista. Treenaan itse salin ja crosstraining -puolella, jossa on ollut aina hyvin tilaa treenata jopa vilkkaimpina aikoina päivästä. Areena on erittäin siisti ja mahdollistaa monipuolisen treenaamisen niin normaalin salikävijän kuin kilpaurheilijankin kohdalla.

Ystävien ja lähipiirin merkitys

On tietenkin henkilökohtaista, kokeeko treenaamisen yksin vai yhdessä miellyttävämmäksi. Itse olen kuitenkin aina pitänyt yksinurheilijuudesta huolimatta yhdessä tekemisestä. Vaikka itse kilpailusuoritus ja osa treeneistä tehdäänkin yksin, ja tästä osasta on yksilöurheilijana tykättävä, nautin kuitenkin yhteisistä treeneistä muiden kanssa. Näin jaetaan yhdessä ilot ja surut sekä ennätykset ja taantumat. Tämä jos joku lisää motivaatiota, kun näkee, että ei ole yksin tässä veneessä, vaan moni muu samassa tilanteessa oleva urheilija kokee varmasti samankaltaisia tuntemuksia kanssani.

Nuorena se, että kavereita alkoi pikkuhiljaa tipahdella pois urheilupiireistä sai välillä mielen surulliseksi. Kenen kanssa nyt jaan nämä kaikki urheilua koskevat ajatukset? Siinä tilanteessa huomasi, kuinka iso merkitys läheisillä treenikavereilla olikaan oman motivaation kannalta. Tietenkin perheen tsemppaus ja tuki oli erityisen isossa roolissa jatkamisen kannalta juuri siinä kriittisimpänä aikana, kun kavereita alkoi tippua vähitellen urheiluriveistä pois. Vaikka jossain vaiheessa koin treenaavani ja kilpailevani valmentajaani ja vanhempiani varten, olen ikuisesti kiitollinen, että he patistivat jatkamaan urheilua motivaation laskusta huolimatta. Näin kerkesin rauhassa elää kriittisen teinivaiheen yli ja kehittää itselleni sisäisen motivaation tekemiseeni.

Kehitys ruokkii janoamaan lisää

Yleisurheilussa mitataan kehittymistä myös muilla tavoin, kuin kilpailutuloksilla. Ennätyksien rikkominen kisoissa kertoo luonnollisesti kehityksestä, mutta myös peruskuntokaudella mitataan urheilijan kehitystä esimerkiksi erilaisilla lajinomaisilla testeillä. Monelle koulustakin tutut harjoitteet, kuten vauhditon pituushyppy ja cooperin testi ovat yleisurheilulle ominaisia tapoja testata kehitystä. Myös erilaiset loikkaharjoitteet, kuten vauhditon ja vauhdillinen viisiloikka ovat tehokkaita mittareita kehityksen tarkkailuun. Jos tulokset eivät ole menneet eteenpäin, voidaan vielä peruskuntokaudella varhaisessa vaiheessa puuttua epäkohtiin, jotta palautuminen ja näin ollen kehitys olisi optimaalista.

Suurin motivaatiota lisäävä asia urheilussa on mielestäni kehityksen näkeminen omissa tuloksissaan. Se, että näkee kovan työn tuottavan vihdoin tulosta, on äärimmäisen motivaatiota nostattavaa. Kehitys myös kertoo, että asioita on tehty oikein, ja tällä tavoin voi myös jatkaa harjoittelua tulevaisuudessa. Kehityksen myötä ainakin itse alan janoamaan lisää, ja ajattelen, että nyt kun olen tehnyt kaiken mielestäni 100 prosenttisesti, teenkin kaiken vielä pikkuisen paremmin, ja annan jokapäiväisessä tekemisessä itsestäni irti vielä inasen enemmän, jotta voin saavuttaa vielä parempia tuloksia. Kun kehitystä puolestaan ei ilmaannu – esimerkiksi omassa tapauksessani useampaan vuoteen – ajaudun jonkinlaiseen hämmennykseen:

Miten minun tulisi nyt muuttaa jokapäiväistä tekemistäni, jotta kehitystä voi tapahtua? Voinko enää jatkaa samalla tavalla, jos haluan tuloksien kehittyvän eli haluan erilaisia tuloksia?

Tähän haastetta tuo se, ettei kehitys näy hetkessä. Jos tarpeeksi kauan tekee oikeita asioita, alkaa kehitystä myös tulla. Tietenkin sama asia pätee myös toisinpäin, eli palautumisen ja kehittymisen kannalta epäedulliset tavat vievät kauemmaksi kehityksestä.

 Itsensä haastaminen ja ylittäminen

On hurjaa, miten välillä mahdottomilta tuntuvistakin haasteista tai treeneistä selviää ihan kelpo suorituksin. Varsinkin omalla kohdallani kovat intervallivedot ovat niitä kaikkein raskaimpia treenejä niin henkisesti kuin fyysisesti, mutta enemmän kuitenkin henkisesti. Olo on suorastaan mahtava sekä motivoitunut, kun on saanut kuukauden kovimman treenin onnistuneesti suoritettua. Tietenkin myös epäonnistumiset ovat loistavia kasvun ja oppimisen paikkoja etenkin henkisellä puolella. Kun joku treeni tai harjoite ei ole mennyt ihan suunnitellusti, teen joko yksin tai yhdessä valmentajan kanssa suunnitelman, miten jatkossa suoritusta voitaisiin parantaa, tai tavoitteisiin päästäisiin.

Muutokset motivaation nostattajina

Muutokset treenien, palautumisen ja ylipäätään elämän kohdalla ovat aina mielenkiintoisia hetkiä, ja ne herättävät aivan uudenlaista motivaatiota. Esimerkiksi edellisellä viikolla treeneissä oman treeniryhmäni jäsenen ja valmentajan kanssa ajauduimme keskusteluun ravinnon määrästä urheilijoilla. Urheilijat ja varsinkin naisurheilijat saattavat syödä auttamatta liian vähän. Yleisurhelussa tulostavoitteet ovat kovat, ja asiaa ei helpota yhtään, että esimerkiksi naisurheilijan ajatellaan näyttävän tietynlaiselta, ja olevan tietyn kokoinen ja painoinen. Tulosurheilu on kuitenkin hyvin eri asia kuin ulkonäköurheilu. Jotta tulosta voi syntyä, on syötävä yksinkertaisesti tarpeeksi kulutukseen ja palautukseen nähden.

Päätimme yhdessä hyvän ystäväni ja treenikaverini Titan kanssa tehdä minulle selkeät suunnitelmat tulevaisuudelle ravinnon suhteen. Pidin kolmen päivän ajan ruokapäiväkirjaa syömisistäni, ja olin lisännyt aikaisempien keskusteluidemme rohkaisemana syömieni kaloreiden määrää. Titta kokosi minulle analyysin ruokapäiväkirjan perusteella, ja analyysin mukaan syön kulutukseeni nähden liian vähän. Tämä tarkoittaa, etten välttämättä palaudu optimaalisesti kovien treenien jälkeen, ja näin ollen en myöskään kehity.

Samaan aikaan koin epäonnistumisen tunnetta siitä, etten ole osannut hallita niinkin yksinkertaista asiaa kuten riittävä syöminen, mutta samaan aikaan valtava motivaation puuska iski kohdalleni, kun tajusin, että voin ihan oikeasti menestyä ja saavuttaa tuloksia, kunhan vain saan syömisen kuntoon. Titta kokosi hyvän analyysin, mitä minun tulee ruokavaliooni lisätä, jotta palaudun treeneistä, ja voin kehittyä urheilussa. Kun syön tarpeeksi, ja kokonaispaketti hyvinvoinnin ja palautumisen kannalta on tasapainossa, en näe estettä kehittymiselle. Tällainen muutos normaalissa arjessa saa heti motivaationi kasvamaan – voinhan vaikuttaa itse omaan kilpailumenestykseeni, joten miksi en sitä tekisi?

Koen tärkeäksi, että jokainen löytäisi itselleen juuri sopivanlaisen urheiluharrastuksen, josta oikeasti nauttii. Mielestäni on harmillista, että joku käy esimerkiksi salilla vain siksi, koska kaveritkin käyvät, tai on ikään kuin ulkoisen paineen takia pakko käydä salilla. Suurin motivaation nostattaja on omasta mielestäni sisäisen motivaation löytäminen, oli kyse sitten mistä urheilumuodosta tahansa. Kun tietää miksi tekee jotain, tai harrastaa jotain urheilua, ja löytää vielä sisäisen palon tekemiseen, ollaan jo pitkällä.

Olisi mahtavaa kuulla, mikä juuri sinua motivoi urheilussa. Vaatiiko oma urheilulajisi fyysisyyden lisäksi henkisiä voimavaroja? Jätä ihmeessä kommenttia alapuolelle! 🙂 Kiitos kun luit!