Nyt seuraa rehellistä tekstiä. Ensimmäisten kisojen ollessa ohi, pystyn kertomaan omista tuntemuksistani, ja siitä mitkä asiat ovat kohdallani muuttuneet. Voin ilokseni sanoa, että tämä kausi näyttää aikaisempia kausia valoisammalta, ja kisajännityskin ensimmäisissä kisoissa oli huomattavasti tavallista vähäisempää, kun olin luottavaisempi omaan jaksamiseen kilpakentällä. Aloitin viikko takaperin kilpailukauteni kahdella lajilla (150m ja 400m), joista 150 metrillä ennätykseni parani melkein 1,5 sekunnilla, ja 400 metrillä juoksin yhden parhaimmista kaudenaloitusajoista, mitä olen koskaan juossut. Kaikin puolin siis oikein hyvä kauden aloitus omaan tasooni nähden. Olen tyytyväinen siksi, etten ole pystynyt varmaan 5 vuoteen iloitsemaan omista onnistumisista, joten nämä pienetkin onnistumiset ovat omalla uralla niitä ilon hetkiä. Tässä kirjoituksessa pohdin syitä useammalle peräkkäiselle huonolle kaudelle, ja sille, kuinka olen nyt vuosia kestävän alavireisyyden jälkeen yltänyt omaan tasooni nähden elämäni parhaisiin urheilutuloksiin.

Vielä jonkin aikaa sitten luulin, että olin muuttanut omassa tekemisessä vain yhden tai kaksi asiaa, mutta tähän pisteeseen päästäkseni on minun täytynyt muuttaa useampi asia päivittäisessä tekemisessäni. Albert Einsteinin hulluuden määritelmä, ”Insanity: doing the same thing over and over again and expecting different results”, pitää tässäkin hyvin paikkansa. Kun tulosta ei syntynyt useampaan vuoteen, oli selvää, että teen jotain väärin, ja päivittäisiä tapoja on muutettava.

Mitä sitten muutin tekemisessäni? Ehkä suurin käännekohta oli viime kesänä saamani diagnoosi veritulpasta oikeassa pohkeessani, joka sai jollain tapaa arvomaailmani käännähtämään eri suuntaan. Ihminen ei ole voittamaton, ja ajattelin, että jos vielä haluan pyrkiä parhaimpaani, sen aika on nyt.

Vuonna 2014 halusin kokeilla siipiäni missi- ja mallimaailmassa, ja siitä alkoi myös ikävä kyllä urheilurintamalla laskukausi. Urheilumaailmassa ulkonäköpaineet ovat kovat, mutta missin ja mallin työssä ne ovat huomattavasti kovemmat, ja niillä oli valehtelematta vaikutuksensa myös minuun. Ollessani mukana näissä kahdessa maailmassa yhtä aikaa, rokotin välillä syömistä tietoisesti ja välillä tiedostamattomasti. Ajattelin hyvin mustavalkoisesti asioista: jos jätän tämän aterian välistä, joudun kantamaan maaliviivalle myös vähemmän kiloja mukanani. Kaikkien niiden pitkien ajatus- ja reflektointiprosessien jälkeen voin vain huokaista, ja ajatella, kuinka epäterve ja lyhytkantoinen ajattelutapa minulla onkaan ollut. Koen, että välillä kaikkein parhaan lopputuloksen saa sillä, että on joutunut itse kokemaan pohjakosketuksen ja oppimaan asiat oman kantapään kautta. Omista virheistään oppiminen toimii ainakin omalla kohdallani parhaiten, välillä tietysti toivoisi niiden tajuamiseen menevän vähemmän aikaa, kuin vaikkapa sen 5 vuotta. 😀

Oikein syöminen

Olen pitänyt hyvän nyrkkisäännön mielessäni jokainen päivä: syön tarpeeksi terveellistä ruokaa, enkä pelkää suuria annoskokoja, ja syön silloin kun on nälkä. Oman mieleni ja henkisen hyvinvoinnin puolesta, en ole kieltänyt itseltäni mitään mieliteon iskiessä. Enää ei vaadi erikoistilannetta, jotta voisin ottaa vaikkapa juhlapöydässä konvehdin tai palan kakkua, vaan olen saattanut käydä ostamassa jäätelön treenin päätteeksi, ja syönyt hyvällä omalla tunnolla synttärilahjaksi saamani suklaalevyn. Tietenkään arjessa ei tule syötyä juuri ylimääräisiä herkkuja, mutta henkiselle puolelle tämä on auttanut.

Ennen saatoin rajoittaa annoskokoja, ja usein söin viimeisen aterian jo klo 18 iltasyömisestä aiheutuvan painonnousun pelossa. Esimerkiksi seuraavan päivän kuvaukset ja esiintymiskeikat saivat minut terveellistämään vielä entisestään terveellistä ja liian niukkaa ruokavaliota. Näin jälkeenpäin ajateltuna priorisoin nuo asiat silloin urheilua tärkeämmäksi, enkä tuolloin sitä täysin itse tajunnut. Luulin urheilun olevan yksi tärkeimmistä prioriteeteistani, mutta tosiasiassa valitsin usean vuoden ajan sellaisia asioita, jotka olivat urheilun kannalta epäedullisia.

Tällä kaudella olenkin ajatellut, että otan mielelläni erilaisia kuvauskeikkoja vastaan, mutta niiden tulee tapahtua urheilun määrittämillä ehdoilla. Jos kuvauspäivä osuu liian lähelle kisoja, täytyy niiden vastaanottamista tarkoin harkita, ja jos päivästä on tulossa pitkä, niin kuvauspäivälle huolellisesti valmistetut omat eväät ovat välttämättömät.

Nykyään syöminen on onneksi huomattavasti terveemmällä pohjalla, ja niinkuin aiemmin tässä päivityksessä kirjoitin, syön tarpeeksi terveellistä kotiruokaa enkä rajoita itseltäni mitään. Syön viidestä kuuteen kertaa päivässä riippuen päivän pituudesta ja treeneistä: aamupalan, lounaan, välipalan tai kaksi, päivällisen sekä iltapalan.

Nukkuminen

Olen tämän kuluneen vuoden aikana pyrkinyt myös panostamaan siihen, että saan tarpeeksi unta ja lepoa, sillä se on ennaltaedellytys optimaaliselle palautumiselle. Nykyään olen pyrkinyt saamaan vähintään kahdeksan tunnin yöunet, joskus jopa enemmän. Pari tuntia tavallista enemmän unta korreloituu yleensä suoraan myös tehokkuuteen ja jaksamiseen.

Unirytmini on ollut myös joskus melko sekaisin päättömien työpäivien, omien itsensäjohtajuustaitojen puutteellisuuden sekä muun elämän hektisyyden takia. Joskus lukioaikoina muistan nukkuneeni keskimäärin 5 tuntia yössä, koska sain parhaimman inspiraation tehdä mm. kouluhommia vasta yömyöhään (olen luontaisesti virkeimmilläni ja tehokkaimmillani ilta-aikaan), joten oikean unirytmin löytymistä olen joutunut harjoittelemaan.

Unen merkityksen huomaa tehokkaimmin urheilussa. Treeneissä olo on tukala heti yksienkin huonosti nukuttujen yöunien jälkeen, puhumattakaan pitkään jatkuneesta univajeesta. Yksittäiset huonot unet eivät kokonaisuutta varmasti kaada, mutta pitkittyneisiin uniongelmiin on syytä kiinnittää huomiota, oli tavoitteena urheilussa palautuminen ja kehittyminen, tai ihan vain terveenä pysyminen.

Kokonaisrasituksen määrä

Olen pahimpana aikana tehnyt kilpaurheilun ohella kolmea työtä samanaikaisesti sekä tietenkin opiskellut täysipäiväisesti. Voin sanoa, ettei ihan kulkenut silloin – eikä ihme! En tiedä mistä se johtuu, mutta olen halunnut pienestä pitäen täyttää elämääni useilla asioilla, jotka minua kiinnostavat. Olen perustellut tämän hyväksi ratkaisuksi siten, etten putoa korkealta jonkun elämän osa-alueen mennessä huonosti, koska jokin toinen asia elämässä kantaa varmasti. Olen salaa kuitenkin aina ihaillut ihmisiä, jotka ovat osanneet priorisoida yhden intohimon kohteen ylitse muiden, ja keskittää 100% voimavaroistaan tämän asian kehittämiseen. Olen tiedostanut vasta hiljattain kyseisen ongelman tekemisessäni, ja miellyttäjäluonteen omaavana olen joutunut menemään omalle epämukavuusalueelleni sanomalla ihmisille ei erilaisiin houkutteleviin tarjouksiin tai luopumaan joistain projekteista, jotta pystyn vapauttamaan enemmän aikaa sellaisille asioille, jotka vievät minut kohti omia tavoitteitani.

Urheilulla itsensä elättäminen Suomessa on miltei mahdotonta, ellei urheilumenestys ole maan parhaimmistoa (harvoin silloinkaan). Olen kiitollinen saamastani kotikasvatuksesta, jossa työn tekemisen merkitystä on pidetty korkeassa arvossa läpi elämäni. Urheilu on aina ollut itselle rakas harrastus, enkä ole koskaan aikonutkaan siitä tehdä elinkeinoa. Työn tekemisen ja urheilun tasapainottaminen on kuitenkin usein hankalaa. Harva pystyy säästöillä elättämään itsensä ja samalla harrastamaan vain urheilua. Tasapainotteluunkin harjaantuu vuosien myötä, mutta tietenkin on olemassa ammatteja, jotka eivät ole kovin optimaalisia valintoja kilpaurheilun kanssa, vaikka tekisi kaikkensa näiden kahden asian yhteensovittamiseksi.

Pitkien työpäivien tai muuten vain aikataulutetun kalenterin aiheuttama paine ja pienimuotoinen stressi eivät tee myöskään pitkittyneenä hyvää urheilijana kehittymiselle, ainakaan omalla kohdallani. Aina ylimääräinen palikka lisää elämään on aina jostain muusta pois, joten on hyvä pitää hallittavat palikat niin minimissä, kuin mahdollista, jos haluaa kehittyä urheilijana. On tietysti poikkeuksia, jotka pystyvät pitämään kymmenittäin eri lankoja käsissään ilman lankoihin sotkeentumista, mutta omalla kohdallani asioita on uskallettava karsia elämästä, jos haluaa kehitystä urheilurintamalla.

Milloin noudattaa treeniohjelmaa, milloin on syytä keventää?

Olen tehnyt aiemmin myös sen virheen, että jotkut treenit ovat lipsahtaneet liian koviksi, mitä niiden oli alunperin tarkoitus olla. Harvoin tapahtuvana ne tuskin aiheuttavat mitään suurempaa vahinkoa, mutta jos on pitkään tehnyt treenejä väärin (kovat treenit kevyinä ja kevyet kovina), on vaikeaa saada itsestään paukkuja irti kovissa treeneissä. Tämän tavan olen yrittänyt sisäistää jo viimeisien vuosien aikana, ja olenkin huomannut saavani irti itsestäni aivan eri tavalla paukkuja kovissa treeneissä. Kuulostaa hassulta ja itsestäänselvältä, että näinhän treenit täytyy tehdä, mutta välillä hyvin palautunut kroppa ja sen tuomat menohalut saattavat viedä mennessään, ja kevyt lenkki meneekin tavallista kovempaa.

Aikana, jolloin tein paljon töitä, treenit olivat palautumiseen suhteutettuna mitä todennäköisimmin liian kovatehoisia, jolloin palautuminen ja sitä kautta kehittyminenkin jäivät olemattomiksi. Jälkikäteen olisi ollut jo tuolloin fiksua pysähtyä tarkastelemaan omaa jaksamistaan, ja keskustella valmentajan kanssa treenien ja muun elämän tuoman rasituksen yhteensovittamisesta, ja siitä mikä on sopiva määrä treeniä tehtäväksi sillä hetkellä. Tässä olin kuitenkin niin kiinni omassa arjessa ja oravanpyörässä, enkä osannut pysähtyä tarkastelemaan päivittäistä toimintaani. Pienen määrän perfektionismia omaavana tein kaiken säntillisesti juuri niinkuin pitkin, töitä ja treenejä myöten, kuitenkin oman hyvinvointini ja jaksamiseni kustannuksella. Jos kokonaisrasituksen määrä on hetkellisesti esimerkiksi töiden puolesta korkea, on silloin ihan okei mieluummin keventää treeneissä, kuin pistää lisää tehoja kehon huutaessa jo apua.

Tukiverkosto

Tukiverkostoa ei voi kylliksi ylistää. Tukiverkoston merkitys sai aivan uuden ulottuvuuden, kun sairastuin noin vuosi sitten. En voi kylliksi kiittää ystäviä ja lähimmäisiä, jotka vapaaehtoisesti käyttivät tunneittain kallisarvoista aikaa omien ongelmieni kuunteluun ja niistä keskustelemiseen. Suuret kiitokset vielä teille, jotka olitte lähellä, tuitte ja kuuntelitte minua elämäni siihen astisesti vaikeimmalla hetkellä, se merkitsi enemmän kuin tiedätte!

Uskon, että toisiamme tsemppaamalla ja aidosti muiden onnistumista toivomalla, voimme itsekin saavuttaa parempia tuloksia, kuin mitä olisimme ikinä yksinämme pystyneet. Vaikka yleisurheilu käytännössä yksilöurheilua onkin, tarvitsee jokainen menestyvä urheilija taustalleen toimivan tiimin, ja näänkin yleisurheilun pohjimmiltaan tiimityöskentelynä. Voin rehellisesti sanoa, että olisin jo lopettanut kilpaurheilun ilman omaa tukiverkkoa, jonka urheilu on minulle mahdollistanut. Urheilukentälle on aina mukavaa mennä, kun vastassa on yleensä aina joku ystävä, jonka kanssa voi mennä jakamaan sen hetken ilot ja surut, ja valmentajan kanssa tehdään tiivistä yhteistyötä samoilla päämäärillä.

Oman tekemisen reflektointi

Olen tälle kaudelle ottanut uudeksi tavaksi videoida muutamia treenejäni, joka auttaa tekemisen analysoinnissa ja reflektoinnissa jälkikäteen. Jotkut videot päätyvät myös valmentajalle, mutta suurimman hyödyn tästä olen saanut itse. Myös asioista puhuminen läheisille ja valmentajalle auttaa itsereflektoinnissa. Päätin jo viime vuonna tehdä kaikkeni urheilun eteen, ja kerroin tämän lähipiirilleni, joka sai itsenikin uskomaan alitajuisesti lujemmin tavoitteeseeni, ja mielestäni säännöllinen omien tavoitteiden ääneen sanominen onkin yksi hyvä keino voimistaa omaan tulevaisuuden visioon uskomista.

Välillä jälkeenpäin harmittaa, kun olen ottanut niin paljon takapakkia jo useamman vuoden ajan vallitsevien omien epäedullisten tapojeni myötä. Samaan aikaan olen kuitenkin äärimmäisen onnellinen, kun olen saanut kokea tämän kaiken itse, ja kokea eräänlaisen henkisen kasvuprosessin tämän kokemuksen kautta. Pienetkin onnistumiset tuntuvat nyt suurilta, kun onnistumisia ei ole juurikaan tullut viime vuosina.

Vaikka olen fyysisesti parhaassa kunnossa nyt, mitä olen koskaan aiemmin ollut, suurin muutos on kuitenkin tapahtunut henkisellä puolella. Suuri kiitos tästä kuuluu opinahjolleni Proakatemialle, jonka ansiosta olen päässyt tutustumaan upeisiin ja inspiroiviin ihmisiin, päässyt oppimaan mielettömästi uutta itse valitsemani ja lukemani kirjallisuuden pohjalta, sekä oppinut opintomenetelmien kautta hurjan paljon vuorovaikutuksesta muiden ihmisten kanssa. Proakatemiaa voin suositella monesta syystä, ja ainakin itse tunnen itseni aiempaa paremmin, ja tässä prosessissa Proakatemia ja yhteisö sen sisällä on ollut suurena myötävaikuttajana.

Tiedostan joidenkin valintojen olleen epäedullisia kilpaurheilun kannalta, mutta näen myös näissä huonoissa valinnoissa myös oppimisen potentiaalin. Tuskin enää hairahdan samoihin virheisiin, ja kaikki kokemani takaiskut ovat opettaneet minulle paljon. Virheitä tekemällä todellakin oppii. Olen sitä mieltä, että jokaisen urheilijan, sekä myös ihan kenen tahansa kehitystä ja oppia kaipaavan henkilön tulisi säännöllisesti pysähtyä omassa arjessaan ja rauhassa reflektoida omaa tekemistään, ja pohtia tekeekö juuri nyt päivittäin niitä asioita, jotka vievät kohti niitä omia tavoitteita ja unelmia. Jos eivät vie, niin nämä toimet olisi syytä lopettaa välittömästi. Omia päivittäisiä tapojaankin on hyvä pohtia ja tarkastella kriittisesti: teenkö tätä ja tuota asiaa vain siksi, että olen vuoden päivät niin tehnyt? Toiminko tässä tilanteessa tiedostamattani autopilotilla? Edesauttaako tapani minua tavoitteeni saavuttamisessa?

Kiitos, kun luit tänne asti!

TEHTÄVÄ SINULLE: Toivon juuri sinun ottavan käsittelyyn edes yhden päivittäisen tavan, ja pohtimaan, viekö tämä päivittäinen toiminto sinut tavoitettasi kohti.