Heippa kaikille ja täytyy nyt ensiksi hehkuttaa kuinka innoissani olen tästä blogin aloittamisesta. ”There’s a First time for everything” 🙂 Olen jo pitkään ajatellut, että tämä bloggailu voisi niin olla mun juttu, ja nyt tuli mahdollisuus tarttua tilaisuuteen. Oon jo pienestä pitäen kirjoitellut tarinoita pöytälaatikkoon piiloon ja muutenkin inspiroidun jokapäiväisistä asioista, joten uskon, että asiaa kyllä löytyy. Pakko on kuitenkin myöntää, että ajatus blogin aloittamisesta pikkuisen jännitti. Päässä pyöri kaikenlaisia kysymyksiä esimerkiksi: olenko tarpeeksi kiinnostava tyyppi, riittääkö mulla tarpeeksi mielenkiintoista kirjoitettavaa tai asiaa yleensä, jaksavatko ventovieraat ihmiset lukea ja seurata jne jne.. Mutta tässä sitä nyt ollaan ja se joka leikkiin lähtee, se leikin kestäkoon 🙂 Enkä usko että mun postaukset tulee olemaan niin kovin syvällisiä tai vahvoja mielipiteitä täynnä olevia raskaan sarjan stooreja, että niissä kauheesti riittäisi spekulointia, vaan mun tarkoitus olis kirjotella ihan tavallisista, jokapäiväisistä asioista ja siitä mitä mun arjessa sattuu ja tapahtuu.

Joulu oli ja meni. Meillä oli tosi mukavaa perheen kanssa ja pidettiin tiukasti kiinni vanhoista jouluperinteistä. Oli kaloja, kinkkua,riisipuuroa, ”sekameteli soppaa” ja laatikoita monenmoista. Syötyä tuli todella hyvin ja nyt sitä oikein odottaakin salille takaisin pääsyä pienen tauon jälkeen. Ilmeisesti olin ollut kiltti, kun muutama lahjatoivekin paljastui kuusen alta 🙂 En nyt sen enempää ala joulusta höpisemään, pian on uusi vuosi ja uudet kujeet.

Ehkä voisin vähan kertoa, että minkälainen tyttö täälä kirjoittaa. Olen 29, pian 30-vuotias (eli voiko vielä sanoa NUORI?) nainen Vaasasta. Muutettiin tänne mun kotipaikkakunnalle takaisin mieheni, labbis Timmyn ja kissa Buddyn kanssa viime toukokuun lopulla. Olen viimeiset 5 vuotta asunut ja työskennellyt ulkomailla joista viimeiset 3 vuotta pääsääntoisesti Mallorcalla. Työkseni kokkailin ruokaa yksityisellä purjealuksella, jolla seilasimme välimerellä ja Karibian merellä. Täytyy myontää, että välillä on tosi kova ikavä sitä kaikkea mitä tuo elämanvaihe toi mukanaan: turkoosi meri, lampö, mahtavat kokemukset, se ihana “Mediterranian lifestyle”. Oli vaikea jättää jälkeen monet rakkaat ystävät ja perheenjäsenet, he jotka odottavat sielä seuraavaa jälleennäkemistä, it’s my home away from home.

Mitas muuta…Ehkä hieman tämän FitNetin aihealueeseen liittyvää: Nuorena olin tosi aktiivinen harrastamaan kaikkea. Kuva taidetta, Pianon soittoa aina näytelmäkerhoon asti. Ryhmäliikunta harrastukset oli silloin sydäntä lähellä. Pienenä alkoi jumpat, baletti ja nykytanssi harrastus joissa viihdyin mukana useamman vuoden. Sitten jossain vaiheessa teini-iän alussa alkoi toisenlaiset liikuntamuodot kiinostamaan, joten liityttiin tyttöporukalla West Coast Vikings-tiimin Cheerleadereiksi. Se oli avian huippua ja tykkäsin kovasti. Akrobatiaa, haastetta, lihaskuntoa, kestävyytta, paineensietokykyä , tiimi työskentelyä ja hyvää fiilista. Jopa SM mitaleille sijoituttiin, mutta siitä on jo niin pitka aika!

Jotenkin sitten teini-iän loppupuolella kaikki harrastukset jäi! Pianon soittoa jatkoin toki, kunhan omaksi ilokseni pimputtelin aina kun oli fiilistä. Ehkä sitten vasta parinkympin alkuvaiheessa alkoi kuntosali harrastus kiinnostamaan. Huomasin, että ryhmätunnit ei enää niinkään kiinnostanut, vaan halusin yksin itsenäisesti tehdä sarjoja salilla ja nautin siitä, että sai hiki otsassa ja naama punaisena keskittyä vaan siihen omaan suorittamiseen.

Nyt näistä kertomuksistani saa varmasti sellasisen kuvan, että olisin todella aktiviinen harrastaja ja että urheilu jossain muodossa on aina ollut osa mun elamää, mutta ei tämäkään aivan pidä paikkaansa. Toki voisin sanoa että olen aina ollut suht “sporttinen” ja liikunnallinen, varsinkin silloin, kun sille tuulelle sattunut. Tosi asia on se, että meni monet vuodet pojista juoruillessa (mitä toki vieläkin jossain määrin tapahtuu ha ha ) eikä liikunta kiinnostanut sitten pätkän vertaa. Lenkille lähtö oli enemmänkin ahdistava ajatus, joten en lähtenyt, ja siinä sitten alkoikin niitä muutamia extra kiloja kertyä. Ne iki ihanat viini illat tyttojen/kavereide kanssa vei kyllä 5-0. Toki sitä nykyäänkin lähdetään iltaa viettämään, mutta nyt on muutakin mielessa kun vain ja AINOASTAAN hauskanpito!

En koskaan ole ollut ylipainoinen, mutta kyllähän kaikki naiset tiedostavat, kun aineenvaihdunta hidastuu: yhtäkkiä lempi farkut pursuaa, olo on jokseenkin turvonnut/epämiellyttävä ja mukavuudenhaluisuus kasvaa. Sitä vaan jotenkin heitti hanskat tiskiin ilman mitään suurempaa syytä. Monet myös syövat suruunsa, mutta itselläni se on ollut toisin päin. Silloin, kun vakituinen kumppani on löytynyt ja on onnensa huipulla, sitä on antanut itsensä hieman “repsahtaa” ja sallia sen edellämainitun mukavanhaluisuuden ottaa vallan. Toki itselle vieläkin pizza maistuu silloin tälloin viikonloppuisin eikä jatkuvasti huvita sporttailla, mutta nyt on vihdoin loytynyt sitä tsemppiä ja selkärankaa.

Vasta viime kuukausina olen saanut liikunnasta taas mukavan tiukan otteen. En usko, että aikaisemmin on tällaista innostusta omalla kohdalla ollut. Sitä, kun salille lähteminen on innostavaa ja jää todenteolla harmittamaan jos ei syystä tai toisesta ehdi tai pääse. En ole asettanut itselleni vielä kovin suuria tavoitteita, kunhan nyt 3-5 kertaa viikossa pääsisi treenaamaan salille ja tärkein asia mulle itselle on se hyvä olo mitä saan, kun oon kaynyt tunnin hikoilemassa.

Nyt vasta pääsinkin otsikkoni aiheeseen. Oon päättänyt,että ensi vuodesta tulee sellainen ”uusien haasteiden aika”. Haluan tavoitella sekä fyysisesti, että henkisesti tasapainoisempaa elamää. Vaikka koenkin, etta tuun aina olemaan tällainen Peter Pan “never growing up” , positiivinen ja lapsenmielinen tyyppi, on nyt alkanut tuntumaan tärkeältä saavuttaa jonkinlainen henkinen kasvu. Ei siis mitään mullistavaa elämää suurempaa , vaan haastetta löytyy varmasti ihan arkisissa askareissa. Tähän asti haasteellisinta on ollut itsenäistyminen matkusteluvuosien aikana, purjehdus/ruoanlaitto ammattini, mistä minulla ei aikaisemmin ollut kokemusta(mita nyt omaksi iloksi kokkaillut silloin tällöin ja kokeillut juttuja). Yksi tärkeimmistä ”haasteista” viime vuosien aikana on ollut ”opetteleminen” hyväksi äitipuoleksi. Tai eihän sitä niinkään tarvinnut opetella, vaan siinä omalla painollaan mennyt, mutta vielä, kun ei omia biologisia lapsia ole, niin onhan siinä ollut totuttelemista, paljon uutta opittavaa kuinka nähdä maailma lapsen näkökulmasta, elää sitä perhe arkea, olla esimerkkinä ja nauttia niistä hetkistä.

Myös tämä nyt muutaman kuukauden kestänyt salitreeni harrastus on ollut uusi haste, ja ihana yllätys, että olen saanut pidettyä rutiinia yllä, enkä ole vielä yhtään kyllästynyt. Tuloksia ei ole tullut vielä kovin paljon, mitä nyt pikkuriikkisen haba kasvanut ja huomaa että kestävyys parantunut, jaksaa enemmän ja ne aikaisemmin raskaat painot (minulle) eivät enää olekkaan niin raskaita. Se, että mun ajattelutapa naitä kaikkia asioita kohtaan on muuttunut tässa ihan muutaman kuukauden aikana ja että haluan asettaa tavoitteita, haasteita ja ns. uudistaa itseäni tuntuu nyt tosi jees ajatukselta vai onkohan muhun vaan iskenyt se kolmenkympin kriisi ?? 😀 😀 😀

Toivottavasti jaksoitte lukea mun diipadaabailuja. Mun blogi ei tule olemaan pelkkiä kuntoilu juttuja, kun en siinä mikään expertti ole (ainakaan vielä), varmasti tulee reseptejä (muutakin kun terveys ruokaa), matka kertomuksia ja vinkkejä, lifestyle -juttuja , sitten niitä aikaisemmin mainitsemia arkisia asioita, sisustamis juttuja, kun tässä juurikin omaa kotia yritetään fiksailla
(pientä pintaremonttia) jne jne…paljon kaiken laista 🙂

Mukavaa illan jatkoa kaikille, cheers! 🙂