Tiedätkö sen tunteen kun sinulla on selkeä päämäärä. Tavoite, jota kohti pusket. Annat itsestäsi 110% taukoamatta ja laitat peliin kaiken mahdollisen, mutta lopulta kaikki päättyy suureen pettymykseen. Tavoite jää saavuttamatta. Epäonnistut.

Harva meistä puhuu avoimesti epäonnistumisistaan tai tunteista, joita pettymykset tuovat pintaan. Koen että on ihan hyväksyttävää hajota ja romahtaa. On hyväksyttävää epäillä itseään, tuntea itsensä mitättömäksi ja epäonnistujaksi. Silloin tietää tehneensä jotain täydellä sydämellä. Ei ole kuitenkaan ok jäädä näihin tunteisiin. On tärkeää että epäonnistumisen kuopasta nousee taas jaloilleen.

Tämä kuoppa on ollut minulle joskus hyvinkin syvä. itseni tuomitseminen, ainainen täydellisyyteen pyrkiminen ja epäonnistumisen pelko ajoi minut aikoinaan keskivaikean masennuksen kouriin. Opin kantapään kautta olemaan armollisempi itselleni ja hyväksymään sen että yhden pienen ihmisen ei tarvitse olla yksin vastuussa kaikesta ympärillä olevasta, eikä kaikessa tarvitse onnistua.

Tällä hetkellä seison suuren kasvunpaikan kynnyksellä. Epäonnistuin minulle tärkeässä kilpailussa, jonka kautta olisin päässyt toteuttamaan haaveissani olevia työ- ja edustustehtäviä kantaen suurella ylpeydellä titteliä, jota todella arvostan.

Nyt onkin minun aikani näyttää että epäonnistun ”ylpeästi”. Pohdin mikä meni vikaan ja miksi. Opin virheistäni. Etsin epäonnistumisesta motivaation toimia.  Pohdin haaveitani, menestymistä ja tavoitteitani uudelleen. Ja ennen kaikkea, en jätä unelmiani kuopan pohjalle vaan kasvatan niitä ja toimin kun on niiden aika.

Olen äärimmäisen kiitollinen matkasta jonka sain kokea ja erityisesti ystävästä, johon sain tutustua ja joka tulee olemaan minun matkassani mukana aina loppuun saakka. En onnistunut tällä kertaa, mutta nyt on minun aika uppoutua ajatuksiini ja kehittää itselleni uusi yhtä tärkeä haave ja alan toimia sen eteen jälleen 110%:sti.

<3 Eve