Jokainen meistä kokee joskus epävarmuuksia asemasta, iästä tai vaikka ulkonäöstä riippumatta. Kukaan ei kuitenkaan synny näiden epävarmuuksien kanssa vaan ne muovautuvat yhtä matkaa elämän kanssa. Eletyn elämän tuomat tapahtumat ja kokemukset, sekä nykymaailman luomat kuvat siitä mitä meidän pitäisi olla saattavat saada aikaan epävarmuuksia, joita sitten peläten vältellään ja niitä häpeillään.

Itselläni epävarmuus on ollut arkipäivää ja se vaikutti elämääni pitkään negatiivisella tavalla. Itsensä jatkuva kyseenalaistaminen, armottomuus ja ajatus siitä ”mitä pitäisi olla” saa vahvimmankin ihmisen uuvuksiin ja näin kävi myös minulle. Kun huomaamattaan pyrkii olemaan jotain muuta mitä oikeasti on, vaan siksi että miellyttäisi muita tai saisi muiden hyväksyntää, ollaan pahimmalla mahdollisella tavalla menossa väärään suuntaan.

Muiden miellyttäminen ja hyväksynnän haku tuli minulta aikoinaan jo niin automaattisesi, että rooliin heittäytyminen ei vaatinut enää edes minkäänlaista keskittymistä, vaan kaikki tapahtui kuin luonnostaan. Tiesin minkälaisen kuvan haluan itsestäni antaa ja sen mukaan toimin. Vasta omaan kotiin iltaisin päästyäni saatoin antaa kyynelten valua ja pyyhkiä kestohymyn kasvoiltani. Yhtenä pahimpana kuopan kaivajana oli rooli ylisuorittajasta, joka ei koskaan epäonnistu missään. Tämän roolin myötä olin tilanteessa, jossa tein kolmea (itselleni todella tärkeää) työtä, opiskelin ja olin hajoittavassa parisuhteessa samaan aikaan. Ja koska en ollut epäonnistuja mistään en luopunut ennen lääkärin ”pakottamista” ja masennusdiagnoosia. Tästä alkoi pitkä prosessi itseni kanssa, joka ei todellakaan mennyt suunnitelmien mukaan, vaan seurasi ylämäkiä ja alamäkiä. Enimmäkseen jälkimmäisiä.

Vihdoin viimevuoden lopulla, kuukauden ajan yksin Indonesiassa reissatessani tein itselleni lupauksen että alan arvostamaan ja välittämään enemmän myös itsestäni. Päätin että epävarmuudet ei enää ohjaa mun elämää, vaan opettelen kääntämään ne vahvuuksiksi. Ymmärsin että aidosti onnellisena ja hyvinvoivana olen paljon enemmän myös muille. Oivalsin että haluan olla hyvä ystävä sekä välittävä ja aito kumppani. Sain selvyyden siitä että mahdollisesti tulevaisuudessa äitinä haluan näyttää lapsilleni aidon, rakastavan ja läsnäolevan ihmisen. Tähän kaikkeen en tarvitse tekohymyä tai ylisuorittamista. Minä riitän. Näin olen nyt pyrkinyt elämään ja se onnen määrä mitä olen alkaneen vuoden aikana saanut kokea on uskomatonta. 

Nyt teen asioita joista todella nautin, nauran ja hymyilen aidosti suurimman osan päivästä, osaan sanoa EI (ainakin yleensä 😀 ), en yritä olla mitään muuta kuin mitä olen ja olen oppinut myös pitämään puoliani. Epävarma monesta asiasta olen edelleen, mutta epävarmuudet eivät enää ohjaa elämää vaan ennemminkin tuovat haasteita, joihin pyrin tarttumaan.

Epävarmuus ei siis missään nimessä aina ole pahasta. Se miten epävarmuuteen suhtautuu määrittää sen miten se vaikuttaa elämään. Epävarmuus ei  tee ihmisestä huonompaa tai heikompaa, vaan jos sen osaa kääntää itselleen haasteeksi voittaa pelkonsa on niistä hurjasti apua pääsemään eteenpäin elämässä.

Senpä takia olen muutamilla elämän osa-alueilla astunut pois mukavuusalueelta ja kohdannut epävarmuuteni silmästä silmään. En silti pelkää lopputulosta, koska tiedän että jaloilleni nousen kuitenkin, ihan sama kuinka pahasti pyllähdän.

<3: Eve